* * * * *
Vanha valtioneuvoksetar huokasi syvään, laskien kirjeen käsistään.
— Tämä on pelkkää ikävää harhaluuloa, — virkkoi hän. — Lapsi on joutunut kaltevalle pinnalle, paljoa pahemmalle kuin entinen olikaan. Luulotusta kaikki tyynni. Ei nykyään taiteilijoita synny, kaikista vähimmin naisissa.
Mutta Ingalle hän kirjoitti:
"Tee tahtosi, kunhan vain tulet onnelliseksi."
"Onnellinen minä olen", kirjoitti Inga vastaukseksi, "mutta minulta puuttuu Sinun myötätuntoisuutesi. Salli minun kertoa Sinulle työstäni, niin opit ymmärtämään sitä."
Ja niin he jälleen alkoivat kirjoitella toisilleen joka päivä. Yhä pitemmiksi venyivät Ingan kirjeet, ja yhä enemmän piti niihin vastata. Mummo Heine siirteli silmälasejansa ylemmäs ja alemmas ja otti kaapista vanhan, suuren lampun, saadakseen valoa kahta vertaa enemmän kuin ennen, mutta silmät ne eivät sittenkään ottaneet totellakseen. Yhä vinommiksi kävivät rivit, yhä lyhyemmiksi kirjeet.
Äkkiä valtasi tuskallinen ahdistus Ingan. Hän rupesi pelkäämään vanhan rouvan sairastuneen arveluttavalla tavalla. Hätäpikaa hän pani kapineensa kokoon, sanoi koululle jäähyväiset ja ajoi eräänä kauniina päivänä Klitholmaan.
— Oma mummo kulta! — sanoi hän, kietoen kätensä vanhan rouvan kaulaan. — Olen ollut liian kauan poissa, mutta nyt en enää milloinkaan lähde sinun luotasi.
Ja mummo itki ilosta, niin että silmälasit putosivat ja saattoivat näkyville sen himmeän harson, joka oli laskeunut noitten ennen niin kirkkaitten silmäin pinnalle.