— Lapsi! Mitä aiot tehdä tilalle, minun kuoltuani?
Inga säpsähti.
— En tiedä, — sanoi hän, — mutta jatkoi kohta jälleen iloisesti: — Minä en tahdo ajatellakaan sellaisia murheellisia asioita. Nyt tahdon ajatella vain, että meillä on kevät, ja linnut laulaa, ja aurinko heloittaa, ja mummon pitää tulla ulos puutarhaan, päivänpaisteeseen.
Ja taas hän painoi lämpöisen poskensa vanhuksen poskea vasten. Mutta mummo pyöritti päätään: ei ollut Ingan tapana kierrellä.
— Sinä et muovaile enää, — virkkoi hän vähän ajan perästä, ikäänkuin jatkaen jotain ajatusta. — Miks'et?
— Kaiketi siksi, että olen niin iloinen… — Hän puhui katkonaisesti, luomatta silmiänsä ylös. — En ymmärrä oikein itsekään, mutta sen olen ennenkin huomannut, vaikk'en niin selvään kuin nyt, että kun mieleni on iloinen, silloin ei se taidetta kaipaa… Taide lienee olemassa vain suruja varten. Ilo sitä ei tarvitse.
Mummo oli sanomaisillaan jotain, mutta ei voinut. Tuossa äänenhelyssä oli jotain, joka riisui aseet häneltä.
Hän vaikeni ja sai uuden yskäkohtauksen.
— Ellei tohtori tule tänä iltana, niin minä lähetän hakemaan häntä, — sanoi Inga päättävästi.
— Anna minun olla. Minä olen tottunut lääkitsemään itse itseäni ja ymmärrän sellaiset asiat paremmin kuin mikään lääkäri.