Mitä oli tapahtunut?
Mummo oli jo aikaa sitten aavistanut sitä, vaikk'ei ollut tahtonut sitä itsellensäkään myöntää.
Hän ryyppäsi edessään olevasta lasista vettä ja sai yskäkohtauksen, joka heti kutsui Ingan saapuville.
— Mummo kulta! Taas tuommoinen kohtaus! — huusi hän hädissään. — Sinä istutkin liian lähellä akkunaa; siitä vetää. Annas, kun autan sinua!
Hän sai mummonsa pian nojatuoliin ja kietoi huolellisesti vaippoja ja peitteitä hänen ympärilleen. Sitten hän istahti tuolin siivelle ja pani poskensa mummon poskea vasten.
— Älä yski tuolla lailla, — puheli hän lempeästi; — minua pelottaa.
Mummo naurahti surumielisesti:
— Muista, lapsi, että minä olen vanha. Sinun täytyy tottua siihen ajatukseen, että saat olla ilman minua.
— Älä puhu noin!
Ja Ingan silmiin nousi niin ahdistava huoli, että vanhus vastaukseksi vain suuteli häntä. Kotvasen kuluttua hän kumminkin virkkoi, melkein ponnistuksella: