Mutta takaisin hän ei tullutkaan. Hän kuoli malariaan Roomassa, ja näin oli mummon huostassa turvaton, piskuinen lapsi ja vanha, velkaantunut maatila, jonka rapatut seinät olivat kallellaan hietasärkkiä kohti, ikäänkuin kuunnellen, kuinka niitten takana lännen-ärjy ulvoo pitkinä, kolkkoina öinä.
Mutta siihen aikaan hän oli vielä reipas ja ripeä. Hän ei antanut perää, vaan teki työtä innokkaasti, väsymättä.
Hän oli aina osannut valita kunnollista väkeä. Selvän huomaamiskyvyn ohella oli hänellä tarkka silmä kaikkeen käytännöllisyyteen, ja siksipä hänen onnistui saada kunnollisia työvoimia. Hänen palvelusväkensä oli mallikelpoista ja talon pehtorit luotettavia miehiä. Talon varallisuus kasvoi sitä mukaa kuin Ingakin yleni. Hän oli mummonsa ilo ja onni; hän se varsinaisesti oli mummonsa elämän sisällys.
Suureksi mielihyväksensä huomasi vanha rouva oman toimintahalunsa ja tarmonsa menneen perinnöksi Ingalle, enemmän kumminkin teoreettisella kuin käytännöllisellä alalla.
Lieneekö siihen ollut syynä se, että hän joka päivä oli istunut lapsen kätkyen vieressä ja kirkkailla, ruskeilla silmillään ikäänkuin tenhonnut häneen omaa sisällistä voimaansa, vai oliko tuossa pienessä naispianistissa, jota hän ei ollut koskaan tuntenut, kukatiesi ollut rahtunen tahdonlujuutta, jota Heineiltä niin kokonaan puuttui, — siitä hän ei milloinkaan oikein selville päässyt. Mutta ei hän ollut uskomatta sellaistakaan, että sielu saattaa magneettisella tavalla siirtää henkistä voimaansa toiseen.
Ingan tultua suuremmaksi hän huomasi kumminkin, että vaikka tuossa kohdassa oli olemassa paljo yhtäläisyyttä heidän välillään, ei se ihan samanlaista sittenkään ollut: ensinnäkin tuo etelämainen temperamentti ja sitten nuo kansanvaltaiset taipumukset. Hän lohdutteli itseänsä kumminkin sillä, että viimeksimainitut kenties kehittävät luonteen käytännöllistä puolta.
Oli aika, jolloin hän täydellä todenteolla aikoi ruveta opastamaan Ingaa talon asioihin ja siirtää sen hoitamisen hänelle, mutta sittenhän tuli tuo kovan onnen ylioppilasraivo väliin ja, mikä vielä oli pahempaa, taiteen-into astui hänessä ilmi.
Siitä saakka ei mummo enää pitänyt häntä tilanhoitajan-alkuna, eikä kummakaan, että hän huokasi ajatellessaan, kuinkahan tämän vanhan, rakkaan talon käy, kun hän ennen pitkää on sulkenut silmänsä.
Mutta oli olemassa muutakin, mikä häntä painoi: Ingassa oli viime aikoina tapahtunut muutos. Inga oli nyt myötäänsä levoton. Jouten hän ei ollut hetkeäkään, mutta työhuoneensa ovea hän ei enää koskaan aukaissut; ei hän enää milloinkaan kiinnittänyt tarmoansa mihinkään määrättyyn seikkaan, kuten ennen; väsymättömällä toimintahalulla hän vain tarttui kaikkeen mitä näki.
Välisti hän oli kyökissä, innokkaasti käsin kaikessa mitä siellä tehtiin, hetken perästä hän seisoi tallissa, sukien pikku Mustaa, niinkuin olisi henkikaupalla pitänyt saada sen leveä, kiiltävä selkä ihan välkkymään auringonpaisteessa, ja tuokion päästä hän kantoi kaikki ruukkukasvinsa puutarhaan, raitista ilmaa saamaan. Väliin hän lauloi korkealla äänellä ja taukosi ihan äkkiä, niinkuin olisi itku ilon tukahuttanut. Toisin vuoroin hän seisoi akkunassa, niinkuin ketä odotellen, ja illalla, mummolle lukiessaan, hänen kasvojensa ilme välisti osoitti selvään hänen ajattelevan aivan muita asioita; äänikin äkkiä muuttui toisenlaiseksi.