* * * * *
Hienous ja suopeus, melkein ylhäinen itsensähillitsemys kasvoilla, — vartalo vielä reipas ja liikkuisa, vaikka olikin sitä painamassa kahdeksankymmentä vuotta, — kaksi kiiltävää, valkoista kiharaa ohimoilla, jotka pistivät näkyviin pitsitanun alta, — ja ruskeihin kilpiluisiin sankoihin istutettujen silmälasien takana kaksi ruskeata silmää, niin vilkasta ja älykästä, niin lämmintä ja kirkasta kuin nuoruuden ensimmäisinä päivinä, — sellainen oli vanha rouva… Elämä oli jättänyt jälkiä kasvoihin, murhe oli uurtanut syviä, surumielisiä vakoja suun ympärille, mutta noitten vanhain, hienojen kasvojen jok'ainoassa piirteessä asui täydellinen sopusointu. Ja ylt'ylinen sopusointu koko hänen olennossaankin oli silmäänpistävä puoli hänessä. Ylhäinen itsensähillitsemys, vilpitön herttaisuus ja levollinen itsensäkasvatus — siinä tämän rouvan täydellinen sopusointuisuus.
Hän istui suuren tammipöytänsä ääressä selaillen papereita.
Keväinen aurinko paistoi pitkinä, suorina säteinä hänen tanunsa nauhoihin ja lämmitti ryppyistä kättä, joka verkalleen käytti kynää.
Pehtori oli vast'ikään tuonut sinne muutamia ehdotuksia, joihin tarvittiin vanhan rouvan allekirjoitusta, ja tämä piirsi nimensä vapisevalla kädellä, tuontuostakin yskähtäen kuivasti, käheästi. Vanha rouva oli viime aikoina paljonkin yskinyt.
Saatuansa paperit kuntoon hän katsahti silmälasiensa yli ja huokasi syvään. Miten käynee talon, kun hänestä aika jättää? Heineistä ei ollut kukaan harrastanut maanviljelystä eikä osannut tilaa hoitaa. Ne olivat olleet levotonta väkeä, suosien kaikkea muuta kuin sitä, tuommoisia mustalaisluonteita, jotka eivät kiinny pysyvästi mihinkään.
Sellaisia ne olivat olleet hänen miehensä ja miniänsä, samanlainen hänen poikansakin. Näön vuoksi poika tosin oli ryhtynyt maatilaa hoitamaan, suoritettuaan ensin lainopillisen tutkinnon, mutta enimmän aikansa hän oli soitellut violoncelloa, jättäen tilan hoitamisen pääasiallisesti hänen, vanhan rouvan, huoleksi. Ja äkkiä hän oli lähtenyt Kööpenhaminaan, hakenut ja saanut siellä viran jossain ministeriössä. Sieltä hän kirjoitti äidillensä, että hänen on mahdoton asua Klitholmassa, missä ei milloinkaan kuule musiikkia. Tietäähän hän sitä paitsi, että talo äidin huostassa on hyvissä käsissä.
Sinä päivänä, kun kirje tuli, suuttui mummo oikein todenteolla, ja hänen kirjoittamansa vastaus ei ollut vailla sarvia ja hampaita, mutta poika ei kumminkaan tullut takaisin.
Hän meni vuoden kuluttua naimisiin erään naispianistin kanssa, joka kuoli Ingan syntyessä. Silloin hän otti lapsen ja toi sen kanssaan Klitholmaan.
Vanha rouva tunsi sydäntänsä ahdistavan, nähdessään poikansa masentuneen mielen. — Tahdotko olla äitinä lapselle, niinkuin minullekin olet ollut? — oli poika kysynyt. — Tiedän kyllä, etten sitä ansaitse, mutta tänne en voi jäädä. Minä en saa rauhaa missään. Lähden vuodeksi etelään; sitten tulen takaisin lastani noutamaan.