Inga ei vastannut. Hänen oli vastenmielistä kuulla tohtorin puhuvan niin kylmästi tuosta asiasta, ja häntä suututti, että oli kajonnut heidän keskinäisiin väleihinsä. Mutta hetken kuluttua tohtori, ikäänkuin puolusteleiden, virkkoi:
— Ei ollut tarkoitukseni heittää varjoa vaimoni päälle. Hän on rehellisesti kärsinyt minua, mutta hän ei ole voinut kätkeä tuntevansa häpeän taakkaa, ja juuri se, mitä minä kaikkien näitten vuosien vieriessä olen tavoitellut, on ollut saada osakseni yhdenkään ihmisen luottamusta ja rohkeamielistä uskoa, kaivannut ihmistä, joka ei tahrapilkkua päälläni näe ja jonka rakkaus olisi kyllin voimakas pyyhkäisemään pois sen, mikä mennyt on, ja viskaamaan sen selkänsä taakse mereen! Mutta… minulla ei ole oikeutta vaatia, ei ole nyt eikä ollut silloinkaan.
Suuri, pyöreä pää painui syvälle leveitten hartiain väliin, ja ääni kävi äkkiä hempeäksi kuin lapsen.
Hetkisen katseli Inga häntä, joka tuossa istui hänen edessään särkällä, nävertäen keppiänsä syvälle lentohiekkaan. Sitten hän äkkiä kääntyi tohtoriin selin.
— Minnehän se Kai poika sai? — virkkoi hän ja siirtyi kauemmas, mutta hän tunsi sen olleen vain pikaisen tekosyyn: hän tiesi, että jos hän olisi minuutinkaan verran vielä viipynyt siinä, olisi hänen täytynyt kietoa kätensä tohtorin kaulaan, antaen tahdottomasti hänelle lämpimästä, yltäkylläisestä sydämestänsä kaiken siinä piilevän runsaan myötätuntoisuuden ja hellän osanoton tuota paljon koeteltua miestä kohtaan, jota hän rakasti… rakasti koko nuoren sielunsa hehkuvalla, hillittömällä voimalla!
Tohtori seurasi häntä silmillänsä, hänen hiljalleen poistuessansa yhtä kauemmas, mutta toisin kuin ennen: ei reippaasti ja kevein askelin, vaan verkalleen ja ikäänkuin lumottuna.
Inga ei pysähtynyt. Pari kertaa hän vain käänsi päätään siihen suuntaan, missä tohtori istui, ja äkkiä tohtori käsitti, miksikä Inga oli lähtenyt.
Tohtori ei liikahtanut. Hän ei päästänyt Ingaa näkyvistään, vaan istui, hengitystään pidättäen, hievahtamatta, ikäänkuin peljäten yhdellä ainoallakaan liikkeellä häiritsevänsä tämän silmänräpäyksen sanomatonta onnea.
Ja tuuli huhahteli kanervikossa hänen jalkainsa juuressa: aurinko piti karkeloansa meren tyrskyissä, väikkyen ja välähdellen vaahdon heleässä helmisateessa, lämmittäen ja kimallellen suurten, smaragdinvihreitten aaltojen pinnalla.
Leivonen kohosi ilmaan hänen viereltänsä ja alkoi liverrellä hänen päänsä kohdalla. Hän kuuli, kuinka se kohoilemistaan kohoilee, lakkaamatta laulaen, vaieten hetkeksi ja jälleen päästäen voimakkaana virtana riemullisen virren, heleän, tenhoavaisen! Ja tohtori myhähti ylös leivosta kohti, onnellisena tunteissaan, mutta ei hän lintua katsonut: hänen silmänsä seurasivat hentoa nais-olentoa, joka kuvastui hienoin ja kevein ja sittenkin niin ehjin piirtein kirkkaana kimaltelevaa merta vasten.