Ja hän kääntyi Ingan puoleen.
— Merkillistä, — sanoi, hän, — kuinka lasten silmissä saattaa löytää sen, jonka perille ei koko pitkän elämän viisauskaan kykene pääsemään!
Mutta pojan ei tehnyt mieli pysyä asemillaan. Hän kietoi käsivartensa isän kaulaan ja riuhtaisihe sitten tarmokkaalla nykäyksellä irti.
— Kai lähtee hakemaan näkinkenkää äidille, — huusi hän ja riensi juoksujalkaa merenrannalle takaisin.
Toiset kaksi tuossa särkillä eivät katsoneet toisiinsa. Pojan sanoissa oli jotain, joka masensi heidät. Hän oli muistuttanut eräästä, jonka he kumpikin olivat unohtaneet, ja tämä eräs se äkkiä heitti varjonsa heidän väliinsä.
Inga lienee tuntenut, että nyt oli tapahtunut jotain vääryyttä, joka oli hyvitettävä jälleen, koskapa hän hetken kuluttua virkkoi:
— Onhan toki yksi, joka kantaa taakkaa teidän kanssanne.
— Kuka? — kysyi tohtori vähän terävästi.
— Teidän vaimonne.
— Vaimoni ja minä emme milloinkaan haastele noista ajoista, — vastasi hän lyhyesti. — Me kartamme kaikkea, joka johdattasi niitä mieleen, ja minä saatan sen hyvin käsittää… hänen kannaltansa. Parasta onkin, ettei niitä enää puhumalla henkiin herätä. Parasta on kätkeä hautaan häpeänsä.