Tohtori vaikeni ja hengitti syvään. Inga näki siniset suonet hänen yhteenpuristetuissa käsissään. Tuntui kuin koko hänen kärsimystensä historia olisi kirjoitettuna noihin käsiin, joita hän rutisteli niin, että sormet naksahtelivat, rystyset valkoisinaan.
Näin avomielisesti ei hän ollut vielä kellekään haastanut, mutta tiesihän hän nyt kuulijansa käsittävän hänet. Hän tunsi vaistomaisesti, että hänen omat ajatuksensa ikäänkuin ilmenevät immen ajatuksissa, ja kun Inga sitten ojensi hänelle molemmat kätensä lämpöisinä, sanaakaan sanomatta, tapahtui se siitä syystä, ettei tyttö tässä tuokiossa osannut muulla tavoin tunteitansa ilmaista.
— Miks'en kohdannut teitä silloin? — sanoi tohtori, ja hänen äänensä vapisi pidätetystä liikutuksesta. — Te ette olisi minua epäillyt.
— En, — vastasi Inga, kuuman, etelämaisen veren hulvahtaessa hänen kasvoihinsa, — minä olisin kunnioittanut ja pitänyt arvossa teitä, koska rehellisesti alistuitte rangaistukseen, niinkuin kunnioitan teitä siitä tälläkin hetkellä ja olen sen tekevä ikäni kaiken.
Tohtori ei vastannut mitään. Hän tarttui noihin ojennettuihin käsiin ja suuteli niitä. Se tapahtui ehdottomasti, mutta samassa sellaisella tulisuudella, joka lausui ilmi hänen tunteensa selvemmin kuin monet sanat.
Ja ääneti he olivat kumpainenkin.
Kai tuli heidän luokseen, suuri, rannalta löytämänsä näkinkenkä kädessään, ja tohtori laskeusi polvilleen hiekalle, lähemmälti katsellakseen sitä.
Tuskainen ilme, joka oli asunut hänen kasvoillaan hetken aikaa, alkoi vähitellen hälvetä.
Hän veti poikasen luoksensa ja katseli häntä kauan silmiin.
— Armaat silmät! — sanoi hän äkkiä ja suuteli niitä hellästi, — rakkaat, siunatut silmät!