Hän vaikeni hetkiseksi ja pyyhki hikeä otsaltaan, mutta maasta hänen katseensa ei kohonnut, ja siksipä hän ei huomannut kirkkaita kyyneleitä, joita tihkui hänen kuulijansa silmistä.
Hän jatkoi kumealla äänellä: — Pitkäinen oli tehnyt tehtävänsä hyvin. Talo paloi pohjiaan myöten, ja vakuutussumma pelasti meidät. Epäillyt ei minua kukaan muu kuin isä. Hän ei minulta milloinkaan tiedustanut, mutta hänen silmissään minä ensi kertaa näin sen halveksivan epäluulon, minkä sittemmin olin kohtaava kaikkien muittenkin silmissä.
Minä muistan, kuinka tuo katse vainosi minua kaikkialla. Milloin näin sen ohikulkijan silmissä, milloin se tuijotti minuun luentovihkojeni lehdiltä, ja väliin se välähti, niin minusta tuntui, professorinkin silmistä kesken luentoa.
Kerran kohtasin sen sairastalossa eräässä sairaassa, jota minun oli määrä tutkia, ja silloin huomasin hermostoni olevan nääntymäisillänsä syyllisyyteni raskaan taakan alle, syyllisyyteni, joka ei vielä ollut sovitettu. Minulta ei ollut puuttunut rohkeutta rikoksen tekemiseen, mutta minulta puuttui se, jota Ibsen sanoo "lujatekoiseksi omaksitunnoksi".
— Se oli teidän onnenne, sillä muutoin te ette olisi se, mikä olette! — huudahti Inga, ja niin välitön lämpö helähti tuosta huudahduksesta, että tohtori ensi kertaa katsahti ylös, hämmästyen.
Hän näki kaksi eloista, osanottoista silmää, ripset kyynelissä, ja kestipä kotvasen, ennenkuin hän jälleen kykeni jatkamaan.
— Siitä päivästä oli minulle selvillä, että minä itse annan itseni ilmi, en kumminkaan ennen kuin olen päässyt sen päämääräni perille, josta olin maksanut niin kamalan kalliin hinnan.
Samana päivänä kuin kurssini oli suoritettu, annoin itseni ilmi murhapolttajana.
Minä sain tuomioni ja valitsin koppivankeuden, siten päästäkseni pikemmin vapaaksi. Vapaaksi, niin… — hän naurahti katkerasti, — vapaaksi en minä ikinä pääse! Harhakuvia tuo vapaus, jota vankeudessa ollessa uneksitaan. Ken kerran rangaistu on, hänestä ei enää vapaata miestä tule. Kehen laki on kajonnut, ei hän enää armoa saa. Ei hänen osalleen enää muuta ole jäänyt kuin palanen sääliväisyyttä, epäluulon sekaista sekin. Yhteiskunnan tuomio ei koskaan vapaaksi julista; se on kuin yksi ainoa räikeä vääryydenteko, joka maahan murtaa ihmisen ja surmaa hänet verkkaan vaikuttavalla myrkyllä — epäluulon myrkyllä.
Haa, jospa te tietäisitte, mitä tuommoisen ihmisparan sydämessä liikkuu, silloin kun hän pääsee vankeudestansa! Jospa tietäisitte, kuinka hänessä jok'ainoa hermo värähtelee kohti lämmintä, uhkuvaa elämää tuolla ulkona, — ja hän kohtaa kylmyyttä! Jospa tietäisitte, kuinka hänen lähimmäistensä kunnioituksesta riippuu hänen kunnioituksensa omaa itseänsä kohtaan! Ja ihmiset ne särkevät sen säpäleiksi, hajoittavat kuin korttitalon! "Rangaistu" mies ei saa mitään maailmassa aikaan. Hän saattaa mitenkuten tulla toimeen, hän saattaa saada itsensä unohduksiin, mutta kauas elämän uralla hän ei milloinkaan pääse, sillä hän on muserrettu mies. Ja se on yhteiskunnan syy, tuon armottoman yhteiskunnan, joka sietää kaikkia rikoksia, paitsi niitä, joita tehdään sitä itseä vastaan, joka hemmottelee siveellisiä murhapolttajia ja hienoja varkaita, mutta jonka edessä lain loukkaamisen synnit eivät anteeksiantamusta löydä. —