"Sinne se vie", sanoi hän.
Jonkun matkan päässä tapasin kaksi sisartani.
"Palvelukseen kai tästä lähteä pitää", puhelivat he, nyökäyttäen murheellisesti päätänsä toisilleen.
Minun kävi mahdottomaksi nähdä tuota kaikkea.
Ja sitten omakin epätoivoni! Päästä puoliväliin ja jäädä siihen! Pysähtyä taipumattoman kohtalon pakosta kesken kaikkea!… Jos minulla oli ollut tahtoa ennen, niin nyt sitä oli kaksin verroin!
Sillä hetkellä iski rikoksen ajatus mieleeni…
Tohtori vaikeni hetkeksi ja huokasi. Sitten hän jatkoi entiseen tapaan:
— Minä päätin itse panna pitkäisen iskemään. Mutta ensin minun piti olla varma siitä, ettei ihmisiä eikä elukoita mikään vaara kohtaa. En ole koskaan saattanut tehdä eläimille pahaa. Jotain rajua minussa oli poikana, mutta raaka en ollut. Ja niinpä panin aikeeni toimeen eräänä päivänä rukiinleikkuun aikana, jolloin sekä äiti että sisaret olivat lähteneet viemään ruokaa leikkuuväelle, ja itse olin sanonut lähteväni metsälle koirani kanssa.
Elukat olivat kaikki laitumella; kanat ja ankatkin olivat lähteneet pihasta ulos. Elävistä olennoista ei ollut kotona kuin kissa ja kyyhkyset. Kissan minä vein erääseen lautakojuun tuulen päälle, mutta kyyhkysiä en voinut pelastaa. Useimmilla oli jo munat tai poikaset, eikä niitä millään muotoa saatu lähtemään pesistään. Yhä vieläkin näen, kuinka ne helein, valkoisin siivin lensivät suoraa päätä liekkeihin ja putosivat kärventyneinä maahan.
Nuo kyyhkyset ne kauan sen jälkeenkin vielä tuottivat minulle tuskaa. Monastikin, kopin laverilla loikoessani, olin kuulevinani niiden hätähuutoja ja niiden veristen, kärventyneitten siipien havinaa. Nytkin minä vielä säpsähdän, jos milloin kyyhkynen sattuu lentämään ohitseni. —