Aikaisin tulin ylioppilaaksi parhaimmalla arvolauseella ja suoritin vuoden perästä valmistavan tutkinnon.
Tultuani sinä kesänä loma-ajaksi kotia hämmästytti minua talon rappeutunut tila. Työväkeä oli vähennetty äärimmäisiin; sisaret suorittivat kaikki palkkapiikain tehtävät. Koko perhe näytti niin kummallisen masentuneelta ja huolestuneelta. Pian selvisivät minulle syyt.
Talo oli velkaantunut siinä määrin, että isän oli vuoden perästä oleva pakko jättää se saamamiehilleen.
"Sinun kohtalosi minua tässä varsinkin huolestuttaa", virkkoi hän, "sillä nyt sinun täytyy jättää lukusi ja hankkia leipäsi muulla tavoin."
"Minä en voi niitä jättää. Minusta pitää tulla lääkäri."
"Sitten saat itse hankkia varoja", sanoi hän, kääntyen minuun selin.
Minä tiedustin, eikö taloa saisi millään ehdoin pelastetuksi, ja muistan vielä, kuinka hän, katkerasti naurahtaen, vastasi: "Kyllä, jos se palaisi poroksi. Se on vakuutettu suuresta summasta. Mutta eipähän vaan Herra ole niin armollinen, että panisi pitkäisen iskemään tähän, vaikka ukkonen jyriseekin harva se päivä."
Sen keskustelun perästä minä läksin puutarhaan.
Minä kaipasin ilmaa.
Äiti istui seljapensaan juurella ja itki niin, että sydäntäni pakotti, ja aina hänen puheensa päätteenä oli vaivaistalo; siihen hän aina palasi.