— Silmät pettävät.
— Ei minun.
Hän lausui sen niin avomielisesti, että toinen hytkähti.
Tuokion kuluttua tohtori alkoi jälleen, ikäänkuin pyrkien saamaan uutta vakuutusta hänen puoleltaan: — Miks'ette tiedustele minulta mitään?
— En tarvitse tietoja.
Tohtori oli ääneti hetken aikaa. Sitten hän äkkiä virkkoi, katsoen häntä suoraan silmiin: — Minä kerron teille tarinani.
Inga nyökäytti päätään, ikäänkuin pitäen sitä aivan itsestäisenä asiana. Ja nyt alkoi tohtori puhua verkalleen, lyhyin lausein, kertomuksen aikana monasti painaen pehmeätä huopahattuansa otsalle.
— Minun luonteeni on aina ollut sellainen, että se vastuksista on vain yltynyt. Mitä minä tahdoin, sitä minä tahdoin hamasta siitä saakka kuin pääsin omille jaloilleni. Neljäntoista vuoden ikään minä tahdoin elää vapaana, aivan kuin lintu kedolla ja metsässä, mutta kerran näin ihmisen joutuvan vaaraan ja kuolevan pikaisen avun puutteessa, ja siitä aikain oli tahtoni se, että minusta tulee lääkäri.
Olin isäni ainoa poika, mutta minulla oli viisi sisarta, ja pienessä talonpojan talossa ei säästöjä kartu, kun perhe on niinkin suuri.
Meidän talo oli Sjellannin hedelmällisimmissä seuduissa, mutta puhe kävi kaikkialla semmoinen, että se on huonossa hoidossa. Isästäni ei ollut käytännön mieheksi, ja asiat kävivät vuodesta vuoteen yhä enemmän taaksepäin. Lainan avulla hän sentään sai minut täysihoitoon erään ruokakauppiaan luokse Kööpenhaminaan, ja koulunkäyntini alkoi.