Mies ei huomannut tuota. Hänen lujassa, kauan arkailleessa luonteessaan ei nyt ollut sijaa kuin yhdelle ainoalle tunteelle. Se täytti sen kokonaan; se oli siinä kaikkivoipa. Tuo raskaanlainen, samalla intohimoinen ja vakava luonne, joka tähän saakka oli nähnyt pelkkiä varjopuolia elämässä, avautui nyt luottavana kuni lapsi sille sielulle, joka ymmärsi sitä, eikä hän näinä aikoina yritellytkään sulkea pois sitä valon ja lämmön valtavaa vuota, jonka nyt rakkaus oli saanut hänessä virtailemaan.
— Kummallista, — sanoi tohtori Ingalle, kävellessään hänen kanssaan särkillä, — siitä saakka kuin tulin tuntemaan teidät, on jok'ainoa hengenveto minussa kuin ylistyslaulua elämälle.
Ja hetken perästä hän lisäsi: — Kaikista ihmisistä, jotka tunnen, olette te ensimmäinen, joka ei ole kohdellut minua kartellen ja epäillen, joka ei milloinkaan ole antanut minun tuntea, että kunniaani on tahra lyöty.
Inga naurahti lyhyeen ja raikkaasti.
— Lieneekö kansalaiskunnia hienompaa ainetta kuin pelkästään inhimillinen? — kysäisi hän. — Ja viimeksimainittuun on meillä jokaisella tahra lyöty.
Tohtori pysähtyi hänen eteensä.
— Niin, niin, teillä on oma siveysoppinne, — virkkoi hän, luoden kiitollisen silmäyksen Ingaan. — Maailman tuomiota se ei kestä, sen tiedän, mutta jospa tietäisitte, kuinka hyvää se sittenkin tekee minuun… yksistään jo sekin, että te itse uskotte sitä niin järkähtämättömästi.
Inga katsahti häneen ja sanoi: — Tahroja on, jotka kajoavat luonteeseen. Teidän luonteenne on puhdas; sen uskon.
— Miksikä niin uskotte?
— Sen näen silmistänne.