Mutta Inga oli vastannut vain: — Mitäpäs hänellä olisi sitä vastaan? — ja reippaasti nyökäyttänyt päätään hyvästiksi. Sen koommin ei siitä asiasta enää mitään puhuttukaan.
Mutta yhä tiheämmiksi ajelut kävivät. Melkein joka päivä pysähtyivät pienet ponirattaat tohtorin asunnon edustalle, ja Kai hyppäsi istumaan Ingan viereen. Usein tuli tohtorikin mukaan, ja silloin venyi yksi tunti kolmeksi. Ja niin he istuivat siellä särkkäin välissä, haastellen hiljaisella äänellä, ja lännen-ärjy heitteli hyrskyjänsä heidän edessään, ja Kai keräili kiviä rannan hiekassa.
Rouvalla oli aina esteitä, kun häntäkin pyydettiin mukaan.
Hän ei ollut huomaavinansakaan ponin juosta tömistävän pihalle ja tohtorin kavahtavan akkunaan. Hän seisoi aivan tyynenä ovessa, katsellen heidän lähtöänsä, mutta vaunujen kadottua näkyvistä elähti välisti tuskainen ilme hänen kasvoillaan, ja välisti tuntui kuin salpaisi henkeä.
Sitten hän veti oven kiinni ja meni sisään.
— Pitihän sen näin käydä, — virkkoi hän joskus itsekseen melkein soinnuttomalla äänellä. — Tiesinhän minä, että näin oli kerran käyvä.
Ja koneenomaisesti hän otti ompeluksensa esille; koneenomaisesti siinä piste pistettä ajeli, ja tuhannetta kertaa hän siinä uudestaan eli elämänsä raskaimmat hetket.
Hänhän itse oli työntäynyt avioliittoon, hänhän oli väkisin vaatinut, ostanut hänet omakseen, seurauksia ajattelematta. Mies oli rehellisesti varoittanut häntä, mutta siinä kohden hän, tyttö raukka, oli ollut taipumaton ja tahtonut saada hänet omakseen mistä hinnasta hyvänsä. "Jos minä kerran kohtaisin sen naisen, jota voisin rakastaa, — kuinkas silloin?" Näin oli toinen sanonut, ja saanut uhkamielisen vastauksen: "Silloin minä heittäytyisin hänen ja sinun välillesi!"
Tohtorinna myhähti katkerasti. Ei hän hetkeäkään ajatellut heittäytyä väliin nyt. Hän tunsi vaistomaisesti, että tuo nainen tuolla ulkona särkillä oli päässyt voitolle… sillä — miksipä kierrellä? — se oli hän, jota hänen miehensä voi rakastaa.
Ja hän puri huulet yhteen, jottei kalvava yksinäisyydentunne purkautuisi itkuun. Hän otti tyytyäksensä viimeiseen, pienimpään muruseen hänen rakkauttansa… hän tuuditti raastettua sydäntänsä itsepuolustuksella, jota hän ei itsekään enää uskonut, ja kävi kylmemmäksi, umpimielisemmäksi kuin milloinkaan ennen.