Ja Kai rimpuili jaloillaan, päästäkseen alas, ja tuskin oli saanut pienet jalkansa maahan, niin jo oli tulijan luona rattaiden vieressä. Fenris teki korkeita, kömpelöitä loikkauksia ilmaan, aavistaen hauskaa juoksumatkaa. Mutta tohtori sulki akkunan ja päätti pysyä sisällä huoneessaan. Minuutin kuluttua hän kumminkin seisoi rattaiden vieressä ja ojensi Ingalle kätensä.
Mutta siitä silmänräpäyksestä ruveten hän tiesikin, että nyt oli tapahtunut se, mitä hän yhdeksän ajastajan kuluessa oli peljännyt ja tietämättänsä sittenkin ikävöinyt: hän oli kohdannut sen naisen, jota hän voi rakastaa!
Ja kuni kauan sulkeissa ollut virta vihdoin äkkiä syöksähtää valloilleen pauhaavana koskena, niin hulvahti hänessäkin liikkeelle tunteitten uhkuva vuo, hänen seisoessaan tuossa rattaiden astinlaudan vieressä, sanaakaan sanomatta ja ikäänkuin haukkoen ilmaa.
Hän ei huomannut Fenrisiä, joka oli noussut etukäpälillään häntä vasten, tahraten hänen takkinsa; hän ei huomannut poikaansa, joka maltitonna nyki häntä hihasta, eikä hän huomannut sitäkään, kuinka Inga, häneen katsahdettuansa, hiukan säpsähti.
Tohtori seisoi myhäillen itsekseen, niinkuin se, joka vast'ikään on herännyt ja valmistaa virtailevalle elämälle sijaa sisimpiinsä, ja sinne hän avasi ovet, avasi selkoselälleen, suuren, päivänpaisteisen aallon tulvahtaa sisälle.
Se se saa, kevät armas kun ennättäy, puu lehtehen kun, maa kukkaan käy! Se se saa, elon laulu kun raikuilee, kahilistossa sorsaset suutelee! Se se saa kera kerttujen kerkeitten, pesät puihin kun syntyvi sirkkusten, Se se saa, elo raikas kun riemahtuu, sinitaivolle maa kun kihlautuu. Sydän ihmisen yksin ymmärsi sen: Kevätlemmen tuon iki-ihmeisen!
* * * * *
Arkihuoneessa Klitholman kartanossa istui vanha valtioneuvoksetar, tarkasti katsellen silmälasiensa ylitse Ingaa, joka seisoi pukeissa, lähdössä ajelemaan, ja tahtoi vain sitä ennen kastella krokus-kukat akkunalla.
Ei ollut enää harvinaista, että Inga aamupäivällä kävi "ajeluttamassa pikku Mustaa". Hän, joka ennen oli saanut omantunnon vaivoja, jos puolituntiseksikaan oli jättänyt mummonsa yksikseen, hän oli nyt usein tuntikausia poissa.
Mummo ei puhunut mitään. Hän lykkäsi vain silmälasit ylemmäs otsalle ja katsoi tutkistellen tyttöä, tämän kumartuessa suutelemaan häntä jäähyväisiksi. Mutta ei hän koskaan mitään tiedustellut. Yhden ainoan kerran vain hän oli kysäissyt: — Pitäneeköhän tohtorinna siitä, että sinä niin usein käyt ajelemassa pojan kanssa?