Mummo otti sukankutimensa esille, ja Inga keräsi allekirjoitetut paperit.
— Nämä kaiketi pehtorille?
— Niin.
— Minä lähetän ne hänelle heti.
— Veisit itse. Sinä et ole luullakseni puhunut hänen kanssansa pariin viikkoon sanaakaan, ja hän on sentään varsin sievä nuori mies.
— Niin, hän ei todellakaan tee pahaa kenellekään, — vastasi toinen lyhyesti.
— Ei sinun ensinkään tarvitse puhua hänestä noin olkasi yli, — äänsi vanha rouva oudolla kiivaudella. — Hän on tavattoman kunnollinen mies ja kelpaisi vaikka hyvinkin hienolle mamsselille.
— No mutta, mummo! — huudahti Inga, iloisesti nauraen. — Ethän toki aikone meistä paria?
— En tiedä mitä olen aikonut, — puhui mummo äreästi. — Sinä tietysti et hänestä välitä, mutta… Ääni oli hiljainen ja tyyni kuin ennenkin, — mutta ehkä olisi ollut sinulle hyvä… nyt… jos olisit niin tehnyt.
Inga punastui. Ensi kertaa mummo nyt antoi tietää, että hänellä oli ollut omia ajatuksia siitä asiasta, josta he eivät vielä olleet sanaakaan vaihtaneet keskenänsä. Hän seisoi hetken aikaa neuvotonna. Sitten hän kokosi paperit ja astui hiljaa huoneesta.