Kuullessaan Sannyn askeleita portaissa, Kjeld pysähtyi ja avasi hänelle oven.
— Täällä ei ole katto kaukana, — sanoi hän ja raapasi tulta, — varo, ettet loukkaa itseäsi.
Sanny ei vilkaissut ympärilleen, hän katsoi vain Kjeldiä, jonka laihat kasvot tulitikun valo oli äkkiä valaissut.
— Sinä olet sairas, — sanoi hän, — miksikä kannatkaan tuota raskasta arkkua, vaikka olet niin väsynyt?
Läähättäen laski Kjeld arkun lattialle.
— Mitä sinä et tahtonut kantaa, kannan minä.
Sanny säpsähti. Sanat sattuivat häneen kuin piiskan lyönti kasvoihin.
Mutta äkkiä sävähti tyly ilme hänen silmissään.
— Yhäkö tuo mieliluulo sinua vaivaa? — virkkoi hän.
Kjeld kääntyi ja katsahti häneen.
— En tiedä, — vastasi hän, — mutta se ajatus minussa aina on ollut, että lapsi kuoli, kosk'et sinä siitä välittänyt, tahi koska et tahtonut kärsiä lapsen tähden… kenties siitäkin syystä, ettet ymmärtänyt, mikä suuri kutsumus on olla äitinä ja mikä riemu samalla.