Sanny ei tiennyt, mitä vastata. Vihdoin hän sanoi vapisevalla äänellä:
— Miks'et tahdo suoda tuolle pienelle raukalle rauhaa? Etkö tiedä, että sinä riistät siltä haudan levon, laahatessasi hänen tomuansa paikasta toiseen?
Kjeld loi häneen silmäyksen, jota toinen ei ymmärtänyt. Pitkään aikaan ei Kjeld virkkanut mitään. Vihdoin hän istahti arkun kannelle ja alkoi laulaa hiljaisella, soinnuttomalla äänellä:
Warte nur!
Warte nur!
Balde ruhest du auch!…
Mutta silloin tyrskähti Sanny jälleen itkuun, hillittömiin nyyhkytyksiin, ja Kjeld, unohtaen kaikki, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet luokseen.
— Hiljaa! — sanoi hän, — ikäänkuin peljäten, ettei enää voi hillitä itseään. — Ole hiljaa!…
Mutta Sanny ei ollut hiljaa. Intohimoisesti hän painoi Kjeldin pään rintaansa vasten.
— Miksi sinä matkustit pois? — kuiskasi hän. — Miksi uskottelit meille olevasi kuollut, vaikka olit hengissä vielä? Tiesithän kyllä, ettei löydy maailmassa ainoatakaan miestä, jolla olisi semmoinen valta minun ylitseni kuin sinulla.
— Minä tiesin sen, — sanoi Kjeld, — mutta nähtyäni, että tuo valta oli minulta mennyt, en tahtonut sitä enää koettaa hankkia takaisin.
— Sitä minä en käsitä, — virkkoi Sanny.