— Niin — sanoi Kjeld, — sinä et sitä käsitä. Siinäpä onkin juuri suurin erilaisuus meidän luonteissamme. Minun käsitykseni mukaan löytyy vain kahdenlaisia ihmisiä: uskollisia ja niitä, jotka kiintyvät sattuman varaan… Minä en tuomitse jälkimäisiä, tiedän vaan, että minun vaimoni tulee olla uskollisen. Jos hän kerran on pettänyt minut, on hän minulle kuollut.
Sanny kätki kasvonsa käsiinsä.
— Sinä olet kova, — sanoi hän.
Mutta Kjeld hymyili surullisesti.
— Se on parasta sinulle, että min olen, — sanoi hän — Jos minä olisin erottanut sinut nykyisestä miehestäsi, olisi sydämesi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin löytänyt hänet, ja ajatuksissasi olisit jo heti ollut minulle uskoton.
Sanny vaikeni häveten. Hän tunsi sydämessään että Kjeld oli oikeassa.
Hetken perästä hän kuitenkin virkkoi, ikäänkuin hiukan puolustellen:
— Vaikkapa saattaa pitää useista, niin onhan kuitenkin aina yksi, joka on rakkain kaikista.
Kjeld katsoi häneen vakavasti.
— Niinkö luulet? — sanoi hän. — Minä en sitä usko. Minun luuloni on, että siltä ihmiseltä, joka ei saata kiintyä syvästi ja pysyvästi, puuttuu luonteen superlatiivisuus. Ihmiset sanovat, että nautinnonhimo ja turhamaisuus ovat nykyajan mätähaavoja, mutta minä väitän, että mätähaavana on huikentelevaisuus! Ihmiset eivät tule paremmiksi, elleivät he tule uskollisiksi. Kaikista luonteen ominaisuuksista on uskollisuus minulle rakkain, sillä, pane mieleesi, uskolliset ihmiset pysyvät aina totuudessa… Ja kaikista synneistä maan päällä on valhe halpamaisin.
Sanny ei vastannut mitään. Hän muisti, kuinka hän oli usein kietoutunut kuin verkkoon, puhuessaan toisin kuin asian laita oli ollutkaan, ja miten hänen tänäkin iltana täytyy valehdella miehelleen, kotiin tultuansa, täytyy sanoa eksyneensä kaupungilla eikä osanneensa takaisin hotelliin.