Näissä ajatuksissa hän nousi äkkiä, lähteäkseen pois. Mutta kun hän ovella kääntyi ja näki tuon laihan, murtuneen olennon tuolla, valtasivat kiivaat tunteensa hänet jälleen. Katumus ja sääliväisyys taistelivat hänen sydämessään rakkauden kanssa, joka ei vielä ollut kuollut, ja uudestaan hän heittäysi Kjeldin kaulaan.
— Kutsu minua Kjeld, — sanoi hän, — niin tulen heti. Muista Kjeld, ettei sinun tarvitse sanoa kuin sana, niin olen sinun.
Hän näytti niin viehättävän kauniille tuossa, posket lämpöisinä, punaisina ja hurmaavat silmät kyynelissä, että Kjeldin täytyi panna käsivarret ristiin rinnalleen ja puristaa niitä lujasti yhteen, jottei kavahtaisi ylös, sulkisi häntä syliinsä ja kuiskaisi:
— Minun sinä olet! Minun, minun etkä kenenkään muun.
Mutta samassa hän tunsi hikikarpaloita otsallaan ja vilunpuistutuksia ruumiissaan.
— Vait! — sanoi hän ja kumartui eteenpäin, kuullahdellen.
— Mitä sinä kuuntelet? — kysyi Sanny tuskaisena.
Kjeld nosti kalpeat kasvonsa häntä kohti.
— Minusta tuntui kuin olisi joku laulanut tuolta kaukaa, — sanoi hän.
— Tiedätkö, mitä se lauloi, Sanny? Näin se kuului:
"Warte nur!
Warte nur!
Balde ruhest du auch!…"