Sanny käänsi kasvonsa toisaanne. Kjeld oli maininnut häntä nimeltä — jo yksistään tämä seikka oli vähällä saada hänet itkemään jälleen. Hänen, tuon nuoren, lujan ja elinvoimaisen naisen, kävi niin sanomattoman sääli häntä, joka seisoi haudan partaalla, mutta samalla alkoi tuo mies ja kuolema häntä kauheasti hirvittää.
Hän tarttui vaistomaisesti oven ripaan, mutta pysähtyi ja heitti Kjeldille viimeisen antimensa, — hän tiesi nyt, että se oli oleva viimeinen.
— Kjeld! — sanoi hän. — Anna minulle sana, milloin kaipaat minua.
Ja ensi kerran heidän keskustelunsa aikana tunsi Kjeld nyt voivansa luottaa hänen sanoihinsa.
Hän tarttui Sannyn käsiin ja painoi niitä vapisevin käsin polttavaa otsaansa vasten.
— Tule huomenna jälleen, — sanoi hän, — niin… niin… — hän oli sanomaisillaan: "niin en enää päästä sinua pois, vaan pidätän sinut ainaiseksi täällä," mutta sanoikin: — niin näytän sinulle pienen pojan, juuri semmoisen kuin sinun ja minun pojastani olisi tullut, jos hän olisi saanut elää. Ole hänelle hyvä, kun minua ei enää ole… Anna hänelle kaikki se rakkaus, jota et antanut omalle pojallesi. Lupaatko tehdä sen?
Kjeld ei nähnyt, kuinka Sanny karttoi hänen katsettaan, vastatessaan myöntävästi, ei tiennyt hänen ajattelevan näin: "Saatanhan minä antaa hänet muiden hoidettavaksi ja maksaa hänen edestään." Kjeld näki vain hänen heittävän lentosuukkosen ja lähtevän pois. Ja sitten hän kuuli Sannyn keveitä askeleita portaissa, hänen vaatteensa kahinaa, ja kuuli vihdoin alaoven paukahtavan kiinni hänen jälkeensä.
Hän astui edestakaisin lattialla, suurissa silmissä hehku, hehku sellainen, jota vain kuume synnyttää. Hänestä tuntui kuin huone olisi ollut täynnään päivänpaistetta, Sannyn lähdettyä. Hän ei huomannut, että siellä oli kylmä. Vasta sitten kun koira oli hyyristynyt hänen jalkainsa juureen, surkeasti vikisten, ja kissa naukuen pyyhkäissyt häntä kyljellään, vasta sitten hän tuli ajatelleeksi, että elukka parat ovat nälissään.
Hän liotti pari suurta korppua vedessä, ja kissa sekä koira hyökkäsivät niiden kimppuun kuin nälkäiset sudet.
Hän seisoi, katsellen heitä. Itse hän ei tuntenut nälkää.