Hän katsahti kelloaan.
— Puoleen tuntiin ei minun vielä tarvitse olla kotona, — arveli hän ja nojasi päänsä pylvästä vasten.
Tuokion kuluttua hän nukkui.
Hän ajatteli Sannya, uneen vaipuessaan, ja puristi kukkavihkoa rintaansa, mutta ei hän sittenkään Sannysta uneksinut, vaan pienestä tyttösestä punaisessa talossa, hänestä, jonka isä ja äiti eivät koskaan olleet kotona.
Tyttönen riensi häntä vastaan kevein askelin, ja musta kissa juoksi kehräten hänen perässään. Kjeld oli unessansa kaalaavinaan polvia myöten syvässä lumessa ja tuskin pääsi askeltakaan eteenpäin… Sormen päitä poltti ja jalkapohjia pisti. Hän ei tiennyt, missä olikaan, kunnes äkkiä huomasi talon, joka oli hänen kotitalonsa näköinen. Mutta nyt ei ollut palvelusväki lähtemässä häntä hakemaan, vaan the newsboy.
Eikä se ollut isäkään, joka kantoi hänet tupaan, missä joulukuusi seisoi, ja missä havulle tuoksusi, se oli "Iankaikkisen syli."
Kylmä, kostea kuono kosketti hänen kämmentään… kaksi pehmosta käpälää pyyhkäsi häntä rintaan… kuului hiljaista, vikisevää ääntä. Hän heräsi ja kohosi toisen kyynäspäänsä nojaan, tietämättä, missä hän on.
Hänestä näytti kuin olisi puhdas, valkoinen hursti levitetty hänen yllensä… ja hän myhähti… sievistä, valkeista hursteista piti äiti aina huolen… kaikki oli niin puhdasta ja siloista, mitä äiti vainaja laittoi.
Mutta hän ei käsittänyt, miksikä koira myötäänsä nuoleskelee hänen kasvojaan, ja miksikä kissa nousee yhä ylemmäksi ja ylemmäksi hänen kaulalleen.
— Voi, elukka parka! Sua palelee… — sanoi hän ja pani jääkylmän käsivartensa sen ympärille. Sitten hän painoi päänsä koiran hytisevää selkää vasten, sulki silmänsä ja nukkui jälleen.