Hän näki samaa kummallista unta kuin puoli vuotta sitten, matkalla Englantiin. Nyt oli vaan uni paljoa elävämpää. Hän oli seisovinaan taivaan portilla, mutta ei pääse sisään, sillä hän oli unohtanut maalaamisen… kaikki vanhat kuvansa hän on repinyt rikki, uusia hän ei ole kyennyt luomaan! Mutta tänä yönä, pyhänä jouluyönä, oli kaikki toisin. Vanhat mestarit astuivat häntä vastaan, lahjoja kantaen. Rubens lainasi hänelle palettinsa ja Rafael siveltimensä… Hän tarttui niihin! Hän ymmärsi, mitä moinen lahja merkitsee…
Ja hän maalasi kuni henkensä edestä, ikäänkuin hänellä olisi enää vain tunti jäljellä elonaikaa.
Verkalleen hän kohottautui polvilleen, ja koetteli käsillään pyyhkiä lumet pois. Mitäpä hän siitä, vaikka sormet on kankeat ja niitä palelee, ja liitupala niistä kirpoaa pois! Hänen ajatuksissaan olivat kuvat elävinä ja kirkkaina. Niissä oli palanen hänen omaa sieluaan:
Musta tintti tuli kotia… Musta tintti palasi hänen luokseen, jouluruusuja sylissään. Sannyn silmät katsoivat häneen loistavina, ja Sannyn lämpöiset huulet painautuivat hänen huuliaan vastaan.
Mutta sitten rupesi häntä äkkiä pelottamaan, että joku astuu tuon kuvan päälle.
Ja silloin hän heittäysi alas kylmään lumeen, suojellakseen kuvaansa.
Jouluruusut olivat puristettuina hänen rintaansa vasten, ja oikean käden kolme jähmettynyttä sormea olivat ojennettuina, ikäänkuin sivellintä pidellen…
Ja huomenissa
Työns' astujan jalka häntä:
Nouse pystyyn, mies, sä palellut, hei!
Mut noussut hän ei, hän liikkunut ei.
Käsivarsillaan hän kuvaansa suojas…
Ei vilua tuntenut kalpea haamu…
Hänet kuolleena kohtasi jouluaamu…