— Teidän vaimonne on valveilla, — sanoi hän; — hän pääsi oikein hyvin tästä kaikesta.
— Entäs poika? — sopersi Kjeld.
— Poika on, ikävä kyllä, kuollut. Olemme pitäneet häntä lämpimässä kylvyssäkin, vaan ei se auttanut. Mutta olkaa iloinen, että rouvanne elää!
Kjeld huojahti taaksepäin ja käänsi selkänsä ovea kohti… Isku oli kovin ankara… Hän tarttui ehdottomasti molemmin käsin päähänsä… Siinä tuntui niin kirpeä kipu.
Lääkäri katsoi hetken aikaa tarkkaavasti Kjeldiä, päätään pudistellen.
Sitten hän meni takaisin sairaan huoneeseen.
Kjeld oli jäänyt seisomaan keskelle lattiaa.
— En tätä ymmärrä ensinkään, — sanoi hän puoliääneen. — Missä on nyt selitys tähän kaikkeen? Poikanen olisi ollut selitys.
Hän hätkähti, kuullessaan jonkun liikkuvan takanaan huoneessa.
Sairaanhoitajatar tuli sisään, kantaen lasta tyynyllä ja laski sen sohvalle.
Kjeld heittäysi lapsen yli ja purskahti itkuun. Pienoisen ruumis oli vielä aivan lämmin ja pehmeä. Posket punottivat kuin nukkuvalla. Suuret, kaarevat silmäluomet verhosivat noita silmiä, jotka eivät milloinkaan nähneet päivänvaloa… Kjeld laski kätensä sille kohdalle, missä oli sykkinyt pieni sydän ja pysähtynyt maallisen olemisensa kynnyksellä.