Hänestä tuntui kuin muistuttaisi hän tanssijaukkoa, entistä leluansa lapsuuden ajalta. Ja hän huomasi selvään, kuinka nuorista piti vetää, kun tahtoi päätä kääntää.
Lääkäri tuli tuon tuostakin ovelle ja nyökkäsi sieltä päätään Kjeldille.
— Teidän vaimonne jaksaa erittäin hyvin… Hän ei tiedä ensinkään mitään.
— Entäs lapsi? — oli Kjeld huutamaisillaan kiristettyjen hampaittensa välistä, mutta ei virkkanut mitään.
Sekunti seurasi sekuntia, minutti minuttia, neljännes neljännestä. Sitten kuului äkkiä jotain valituksen tapaista tuolta sisästä ja sen perästä kiihkeitä kuiskauksia. Syntyi liikettä ja juoksua, ja hän kuuli lääkärin sanovan ääneen:
— Sepäs oli soma poikanen!
Kaikki veri oli paennut Kjeldin poskilta hänen siinä kuulahdellessaan. Nyt hyökkäsi se lämmittävänä laineena läpi koko hänen ruumiinsa, ja kiitollisuuden tunne valtasi hänen sielunsa. Häntä ihmetytti vaan, ettei kuulunut mitään huutoa tuolta sisästä, ja että kaikki taas oli niin hiljaista siellä.
Silloin juoksi sairaanhoitaja huoneen läpi, tuoden jäätä ja eetteriä.
— Rouvaa ei tahdo saada hereille, — huusi hän hätäytyneenä.
Kjeld hypähti ylös ja aikoi rientää huoneeseen, mutta kuuli samassa taasen valitusta ja tapasi lääkärin ovella.