— Se on kaikki sinun omaasi, — sanoi hän ja nosti päänsä pystyyn. — Sinä olet syntynyt siihen Sinun tähtesi on minulla oikeus olla rikas. — Ja hän maalasi, toivoi ja odotuksen innostamana, voimakkaammin ja kiihkoisammin kuin koskaan ennen.
Tapahtui kyllä joskus, että hän tarttui molemmin käsin kiinni päähänsä, kun tunsi entistä tuskan tai huomasi ajatuksensa äkisti keskeytyvän tai hämmentyvän. Mutta heti sen perästä hän taas hymyili entisellään. Lapsi piteli hennoissa kätösissään hänen sairasta mieliluuloaan. Silloin vaan, kun nämä kätöset hellittivät, silloin houreetkin taas pääsivät valloilleen. Ja taulut kasvoivat sekä muotoon että väritykseen nähden. Ne lähetettiin näyttelyyn ja saivat ostajia. Kjeld oli ylpeä kuin kuningas, pidellessään niistä saatuja rahoja kädessään.
Hämärissä hän meni ulos ja jakeli ne kaikki pois. Tuntui aina niin ahdistavalta antaa hänen rahoistaan, ne kun eivät olleet hänen omia ansaitsemia, mutta tämä oli kuin juhlan viettoa monena päivänä.
Ja kaikkein parasta oli lopuksi se, kun hän vei viimeiset säästönsä, sata kruunua, "Mehiläispesään" ja juhlallisesti kirjoitutti ne pieneen, nimettömään pankkikirjaan.
Silloin tuntui jo aivan kuin hän olisi pidellyt lasta polvellaan, katsellut, miten hento ja hieno se oli, ja tuntenut, miten hellävaroin sitä on liikuteltava, ja tuntenut, kuinka hänen oma sydämensä sykkii riemusta, että tämä on hänen lapsensa.
* * * * *
Hän ovea kirstulla kolkuttaa,
Kun kädet hällä on kiinni.
Päivät kuluivat… ja se päivä tuli, jota oli kauan pelätty ja kauan odotettu.
Tuolla sisällä makuuhuoneessa kulkivat elämä ja kuolema hitaasti toistensa ohitse, niinkuin aina tapahtuu siellä, missä lapsonen tulee maailmaan.
Kjeld istui arkihuoneessa ja kuunteli, hengitystään pidätellen, jokaista äännähdystä makuuhuoneesta. Mutta siellä oli aivan hiljaista. Kjeldistä tuntui kuin hän olisi muuttunut automaatiksi, joka ei osaa muuta kuin kääntää päätään aina lääkärin askeleiden mukaan.