— Kun tahtoo päästä kärsimästä, niin on aina syytä, — sanoi hän ja astui ovelle.
Kjeld nauroi ääneen, kun hoitaja oli sulkenut oven jälkeensä. Sitten hän heittäytyi taas lapsen ylitse.
— Kuulitko, mitä hän sanoi? — kuiskasi Kjeld, painaen suutaan lähelle lapsen korvaa. — Äitisi tahtoi päästä kärsimästä tuskaa, ja sentähden täytyi sinun kuolla! — Äitisi tahtoo näytellä edelleen elämän suuressa ilveilyssä, mutta sinä saat jäädä ulkopuolelle… Kuuletko, poikaseni, mun oma poikani! Me kaksi, meidän oli määrä elää yhdessä… kärsiä yhdessä… ja tehdä työtä yhdessä.
Hän peitteli pieniä, hentoja, lumivalkeita kätösiä lämpöisillä suuteloilla, mutta huomasi sitä tehdessään, kuinka ne jäykkenemistään jäykkenevät. Silloin hän otti silkkipeiton ja levitti sen lapsen päälle.
— Pikku raukka! — sanoi hän. — Kuinka kylmä sinun on!
Käsi laskeutui hänen olkapäälleen niin lujasti, että hän oli miltei vaipumaisillaan polvilleen sen kosketuksesta. Se oli lääkäri.
— Heittäkää pois tuo tuijotteleminen lapseen tahi tulette kipeäksi, — sanoi hän. — Menkää vaimonne luokse; hän on jo useasti kysellyt teitä.
Mutta Kjeld ei liikahtanut.
— Sanokaa, että minä lämmitän lasta, koska hänen luonaan sen oli liian kylmä, — sanoi hän. Mutta silloin kuuli hän vaimonsa huutavan ääneen:
— Kjeld, Kjeld! Miksi et tule jo? — ja samassa silmänräpäyksessä oli
Kjeld sairashuoneessa.