— Minä teen sen mieluummin itse, — sanoi Kjeld, koettaen puhua aivan levollisesti.
Tohtori taputti häntä olkapäälle.
— Hyvä oli, että tartuin härkää sarvista, — ajatteli hän itsekseen, heidän astuessaan yhdessä portaita alas. — Tämä tapaus oli panna häneltä pään pyörälle. — Mutta ääneen hän puheli:
— Niin, hyvä ystävä! Saattepa nähdä, että se auttaa, kun vaan lapsi saadaan pois talosta.
Samassa kääntyi tohtori eräälle sivukadulle. Kjeld pysähtyi ja katsoi hänen jälkeensä. Omituinen hymy väikkyi hänen suunsa ympärillä, ja silmissä kiilui miltei viekas loiste.
— Vai niin, te luulette voivanne telkitä hänet ulkopuolelle! — haasteli Kjeld puoliääneen. — Mutta olettepa unhottaneet tuon vanhan laulun:
"Hän ovea kirstulla kolkuttaa,
Kun kädet on hällä kiinni."
Seuraavana päivänä oli lapsi haudattava. Itse laski Kjeld poikansa pienoiseen kirstuun, ensin sinkkiseen, sitten tammiseen.
Sairaanhoitajatar ei laisinkaan saattanut ymmärtää, miksi laitettaan kaksinkertaiset kirstut noin pienelle lapselle.
Mutta Kjeld tahtoi niin. Ja hän otti pehmeät, pienet kehtotyynyt ja laittoi niistä vuoteen. Sitten suuteli hän lasta kauan ja sydämellisesti… tuntui kuin hän ei olisi voinut laskea sitä käsistään… Suuret hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan, kun hän viimein pakotti itsensä laskemaan lapsen kirstuun ja peittämään sen lakanalla.