— Pikku poikaseni! — kuiskasi hän hiljaa. — Ymmärräthän sinä kyllä, että lasken sinut tuonne kylmään maahan, noutaakseni taas sinut jälleen pois sieltä… Ethän suutu minuun, vaikka minun täytyy tehdä niin…
Sitten hän otti tuon pienen arkun kainaloonsa ja astui verkalleen alas portaita myöten, viittasi ajurin luokseen ja istautui vaunuihin. Kirstua hän piteli kaiken aikaa sylissään eikä laskenut sitä vastapäätä olevalle tyhjälle istuimelle.
Hän ajoi ajamistaan, kauaksi, aina pieneen Amager nimiseen maakylään asti.
Erään kukkakaupan kohdalla hän pysäytti hevosen ja antoi ajurille kymmenen kruunua, sanoen:
— Menkää ostamaan kukkia tuolta. Ostakaa niin paljon kuin tällä saatte.
Ajuri palasi pian, syli täynnä kukkasia. Kjeld sirotteli niitä arkulle, heidän ajaessaan eteenpäin.
Hänestä tuntui yht'äkkiä niin kummallisen vaikealta kestää tätä kaikkea. Hänen aatoksensa olivat lyijynraskaita ja painoivat häntä alas. Koski niin kipeästi aivoihin.
— Kenties sittenkin on onnellisinta tulla pysäytetyksi juuri elämän kynnyksellä, — ajatteli hän.
Vaunujen pysähdyttyä, otti Kjeld taas arkun kainaloonsa ja astui yksin sen kanssa hautausmaalle.
Oli kolkko, kostea päivä. Surupajuista ja vaikeitten ritvasaarnien oksilta tippui sumua alas haudoille raskaina kyyneleinä. Paitsi tätä ääntä ei kuulunut syvässä hiljaisuudessa muuta kuin jonkun kävelijän yksinäiset askeleet, jotka harvenivat harvenemistaan ja pysähtyivät vihdoin haudoilla.