Kjeld astui eteenpäin, kunnes saapui siihen paikkaan, missä oli pieni, tumma syvennys maassa. Sen ääressä seisoi haudankaivaja ja hänen rinnallaan aivan nuori pappi virkapuvussaan.
Pastori astui Kjeldiä vastaan ja otti häntä kädestä kiinni.
— Sydämestäni säälin teitä! — sanoi hän, ja äänessä kuvastui harrasta osanottoa, mutta hän lisäsi vähän lapsellisesti: — Tämä päivä on minullekin merkkipäivä, tiedättekös. Teidän pienosenne on ensimäinen, jonka hautaan.
Kjeld katsahti ylös.
— Oletteko myöskin varma, että te hautaatte hänet? — sanoi hän.
Pastori yskäsi hämillään.
— Mitä tarkoitatte? — sanoi hän epäröiden.
Kjeld hymyili, niin, hän hymyili todella, vaikka piteli käsivarsillaan pienen poikasensa arkkua. Mutta sitten hän säikähti ja pelkäsi ilmaisevan itsensä.
— Löytyy toisiakin olomuotoja — sanoi hän. — Minä puolestani vaihtaisin kernaasti.
Samassa tarttui hän kiinni nuoraan, jonka haudankaivaja oli käärinyt kirstun ympäri, ja oli itse avullinen sitä maahan laskiessa.