Nuku vaisusti, vieno!
Nuku hiljahan, pieno!
Kuin kerttunen lepäjää,
Sirosiiven alla pää,
Kuni nurmikolla kukka uinuu!
Niin veisasivat pastori ja haudankaivaja. Kjeld seisoi kuunnellen. Mutta kun pappi, hiekkaa hautaan heittäessään, oli lausunut: "maaksi pitää sinun jälleen tuleman", silloin tarttui Kjeld hänen käsivarteensa ja sanoi:
— Ettehän toki uskone, että hän on kuollut! Vakuutan teille, että hän elää ja paljoa varmemmasti kuin te tahi minä.
Pastori katsoi kysyvästi haudankaivajaan, mutta Kjeld kääntyi ja astui nopeasti pois hautausmaalta.
Takanaan hän kuuli kostean hiekan raskaasti putoavan alas kirstulle, hautaa täytettäissä.
Kjeldin saapuessa kotiin, oli siellä koko talo liikkeellä. Sanny makasi tainnoksissa. Sairaanhoitajatar, huoneissa liikkuessaan, katseli Kjeldiä kuin mitä murhaajaa ikään, ja tohtori sanoi:
— Minä jään tänne yöksi. Odotan kriisiä.
Kjeld hiipi makuuhuoneeseen. Hän polvistui vaimonsa vuoteen viereen, otti hänen raukean, kuumeisen kätensä omiinsa ja peitteli sitä suuteloilla.
— Älä ole pahoillasi minuun, — sanoi hän. — Enhän tahtonut sinua tappaa. Jos minun on valittava sinun ja lapsen välillä, niin valitsen sinut!… Sen tiedät, Musta tintti, sen tiedät!
Sanny aukasi silmänsä, mutta ei tuntenut häntä.