Kaiken yötä käveli Kjeld edestakaisin arkihuoneen ja makuuhuoneen väliä. Lapsi oli kuin pois pyyhitty hänen muistostaan silloin… Hän ei käsittänyt, ei huomannut muuta kuin vaimoaan. Mutta sitten aamupuolella, kriisin perästä, kun Kjeld näki vaaran olevan ohitse, hälveni se kuva, jonka hän tuhansien tuskien raastamana oli luonut vaimostaan, ja esiin astui sen sijaan pienen, hennon olennon valoisat piirteet… sulavat, pyöreät, mutta nyt jähmettyneinä, kangistuneina.
Seuraavana yönä seisoi Kjeld hautausmaalla, lapio kädessä.
Kello kirkontornissa löi juuri kaksitoista, kun hän alotti kaivamisen, mutta hän ei sitä huomannut; hän raatoi niin, että hiki suurissa pisaroissa helmeili alas hänen otsaltaan.
Kello kolme hän pääsi kirstuun asti.
Varovasti hän nosti sen ylös ja täytti huolellisesti haudan. Sitä tehdessään hän tarkkaili useasti, kuuluisiko ääniä mistään, mutta kaikki oli hiljaista.
Tornipöllö se yksin kirkasi tornista, rinkuvan yksitoikkoisesti…
Sitten ei kuulunut enää mitään.
Kjeld kääräsi sadetakkinsa kirstun ympärille ja astui hitaasti ulos kirkkotarhasta.
Hän otti ensimäisen ajurin, minkä tapasi, ja kello kuuden aikana aamulla hän oli kotona.
Hän laski kirstun varotellen pieneen, tyhjään laatikkoon, joka löytyi kellarissa, naulasi kiinni kannen ja kirjoitti sen päälle:
"Avattava vasta kuoltuani."