Sitten hän hiipi huoneeseensa, heittäytyi aivan uupuneena vuoteelleen ja vaipui heti syvään, raskaaseen uneen.
Hän heräsi siihen, että hoitajatar seisoi hänen vieressään.
— Rouva tahtoisi kernaasti nähdä teitä — sanoi hän.
Kjeld hypähti pystyyn, ja viisi minuttia myöhemmin hän istui jo vaimonsa vuoteen ääressä.
— Oi, Kjeld! — sanoi Musta tintti. — Kuinka olenkaan iloinen siitä, että vielä elän. Ajatteles, jos olisin kuollut ja makaisin tuolla syvällä, kylmässä, inhottavassa maassa!
Kjeld suuteli hänen suutaan ja silmiään; painoi hänen päätään rintaansa vasten ja hyväili häntä, mutta sitä tehdessään hän ajatteli kaiken aikaa lasta pienessä kirstussa, lasta, josta Sanny ei ollut sanallakaan tiedustellut.
Musta tintti vaipui uneen, pää nojautuneena miehensä rintaa vasten. Ja hän laski vaimonsa takaisin pielukselle, tuntematta mitään hellyyttä, sillä — yhtä mies vaatii naiselta ennen kaikkea, nimittäin äidinrakkautta. Ilman sitä saattaa hän tosin herättää miehessä intohimoa, ihastusta ja ihailua, mutta syvintä tosikiintymystä hän ei koskaan saa osakseen.
Noustuaan vaimonsa sairasvuoteen äärestä, vakuutettuna siitä, että Sanny on pelastettu, meni Kjeld alas kellariin pienen poikansa luo. Hän istahti hiljaa sille yksinkertaiselle puulaatikolle, joka kätki hänen lapsensa maalliset jäännökset.
Ensin hän vaan tuijotti eteensä, ajattelematta mitään, mutta sitten hän alkoi hyräillä itsekseen, hitaasti ja yksitoikkoisesti, uudestaan ja uudestaan samaa säkeistöä:
"Tuuti, tuuti lastani,
Uinu armas, uinu kauvan,
Vaikka untuvat puuttuvi,
Eikä keinu vuode vauvan."