Hän oli kauhusta pyörtymäisillään, mutta joku salainen, vastustamaton voima vaati häntä sittenkin omin silmin ottamaan selkoa tapahtumasta.
Palvelijatar kulki edeltä, kantaen lamppua, ja Sanny seurasi, vaikka hampaat kalisivat suussa. Niin he kulkivat pitkin pimeätä kellarikäytävää, ja heidän askelensa kajahtelivat oudosti yön hiljaisuudessa. Vihdoin he saapuivat sille paikalle, missä laatikko oli seisonut… Se oli poissa. — Helpotuksen tunne sävähti Sannyssa, ja veri palasi taas hänen poskiinsa.
Hän ei koskaan ollut saattanut katsella tuota laatikkoa, tuntematta jonkunlaista selittämätöntä kammoa, mutta nyt oli laatikko poissa.
Merkitseekö tämä, että Kjeld on kuollut? Olihan laatikon kannella ollut kirjoitus, Kjeldin omalla kädellä piirrettynä: "Avattava vasta kuoltuani…" Mitä tiesi siis tämä, että koko laatikko nyt oli viety pois? —
Sanaakaan puhumatta kulki Sanny takaisin kellarista, pysähtyi tuokioksi etehiseen, mutta otti sitten lampun palvelijattaren kädestä.
— Anna atelian avaimet minulle, — sanoi hän. — Sinä saat kyllä mennä levolle.
Palvelijatar katsoi hämmästyneenä rouvansa jälkeen, tämän kulkiessa ylös portaita myöten. Ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt rouvaa noin rohkeana. Kuultuaan sitten rouvan avaavan atelian oven ja astuvan sinne sisään, jätti palvelijatar etehisen oven raolleen ja läksi nukkumaan.
Sanny oli melkein vaistomaisesti lukinnut oven jälkeensä ja seisoi nyt hetken kuin huumautuneena. Valo lampusta hänen kädessään häikäsi hänen silmiään, mutta huoneen monissa komeroissa väijyivät varjot sitä mustempina.
Ensi hetkessä lensi häneen aatos, että täällä oli käynyt varkaita, sillä kaikkialla näkyi vaan halki viillettyjä kuvia ja pirstotuita puitteita.
Mutta sitten sattuivat hänen silmänsä lattiaan, mistä isot valkoiset kirjaimet kuulsivat häntä vastaan.