"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä, niin olet sinä murskannut minun elämäni," — luki hän siitä… "sillä ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää…"
Sanny huudahti ja lyyhistyi kokoon. Lamppu oli pudota hänen kädestään. Kirjaimet lattialla saivat hengen, nousivat pystyyn ja ryntäsivät hänen päälleen. Jok'ainoa valkoinen liituviiva näytti hänestä lahjomattomalta syyttäjältä.
"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä…"
Hän oli siis itse ollut siellä ja veitsellään leikellyt rikki kaikki maalauksensa. Hän oli hengittänyt tätä samaa raakaa, ummehtunutta ilmaa, joka nyt oli tukeuttamaisillaan Sannyn.
— — "Niin olet sinä murskannut minun elämäni." — —
Sanny toisti nämät sanat pariin kertaan itsekseen, ja sanomaton häpeäntunne valtasi hänet.
— — "Sillä ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää"… luki hän edelleen.
Sanny muisti, miten uskollisuus Kjeldin luonteessa juuri oli ensimäiseksi vetänyt hänet hänen puoleensa. — — Hän muisti, miten hupaista oli ollut laskea leikkiä Kjeldin karhumaisista kädenpuristuksista ja väittää hänen silmäinsä muistuttavan uskollisen koiran silmiä, ja kuinka armas ja rakas Kjeld aina silloin oli ollut…
Kuinka hän oli siis saattanut olla uskoton Kjeldille?… Sydämessään hän oli ollut sitä jo siitä hetkestä asti, kun hän ei enää nähnyt Kjeldiä,… sen hän käsitti nyt…
Sanny oli polvillaan lattialla ja hankasi sitä hienolla hihallaan, poistaaksensa jäljet Kjeldin viimeisistä sanoista hänelle. Ja tätä tehdessään, hän huomasi, miten Kjeldin kuva taas elpyy eläväksi hänen mielessään, mutta hän huomasi myös, että häneltä puuttuu kykyä pitää kiinni siitä.