The policeman katsoi hänen jälkeensä, päätään pyörittäen, ja jupisi:
— Tuohon leikkiin hän kohta kyllästyy, sillä huomenna ei ole rahoista penniäkään jäljellä! Täytyy hänen oppia selkäänsä notkistamaan, jos mieli elää täällä.
Mutta Kjeld kulki ja kulki vaan eteenpäin, katuja pitkin. Ei välittänyt hän katujen nimistä, ei katsahtanut vastaantulijoihin, hän astui vaan astumistaan, kunnes saapui Thames virran rannalle. Siellä hän pysähtyi siltapylvään varjoon ja katsoi alas mustaan, mutaiseen veteen.
Tuo syvyys se vetää ja houkuttelee häntä puoleensa… Se tuntuu kutsuvan luokseen.
"Taistelua, taistelua!" ulvoo suuri, pauhaava maailmankaupunki hänen takanansa… "Rauhaa, rauhaa! Unhotusta, unhotusta!" huokailee syvä, musta vesi hänen edessään. "Yhtymistä, yhtymistä edellä menneitten rakkaitten kanssa!" kuiskaa hymyilevä lyhdynvalo, joka leveänä, kirkkaana juovana valahtaa veden pinnalle.
Kjeld oli useasti tuntenut olevansa yksin. Hän muisti, kuinka hänellä jo aikaisimmassa nuoruudessaan oli ollut tapana iltapuhteilla kävellä edestakaisin huoneessaan, piippua poltellen ja laulellen "Der Wanderer" laulua uudestaan ja uudestaan.
Hän muisti myöskin, kuinka hän lyhyen avioelämänsä aikana, kesken iloaan, äkkiä oli tuntenut itsensä yksinäiseksi. Ja hänen mieleensä juohtuivat nyt yöt sairaalassa, pitkät, pitkät tuskain yöt, jolloin hänen sielunsa oli vaikeroinut yksinäisyyden kauhistavan painon alla. Mutta ei hän koskaan elämässään ollut tuntenut itseään niin äärettömän yksinäiseksi kuin tänä iltana.
Hänen tuli niin kaihoisan ikävä vaimoaan ja lastaan, ja hänestä tuntui kuin pitäisi hänen, maksoi minkä maksoi, saada nähdä heitä, tavata heitä ja haastella heidän kanssaan…
Sannyn hän oli tosin kadottanut, sen hän tiesi, mutta poikanen! Poikanen oli vielä hänen omansa. Ja kun hän kuolee, pääsee hänen sielunsa sinne, missä poikasen sielu on…
Vaistomaisesti hän astui lähemmäksi virran äyrästä ja asettui paalutuksen äärimmäiselle reunalle, — valmiina hyppäämään.