Kansa paukutti rajusti käsiään, ja Kjeld huomasi vallottaneensa aseman kerrassaan.
— Nyt näkee, että olet oikea katumaalari, — sanoivat ihmiset hänelle.
— Sellaisia ne kuvat juuri olla pitää!
Ja Kjeld piirsi kuvan toisensa jäljestä. Sattuvasti hän esitti heidät kunkin, töllistelemässä häntä silmät pyörällä. Mutta käsittelyssä ilmeni purevaa ivaa, valmistelussa miltei vihamielisyyttä. Irvikuva seurasi toinen toistaan, ja vähitellen haveni kansanjoukko. Ihmiset hajaantuivat syrjäkaduille tai pistäytyivät kauppapuoteihin, peläten joutuvansa itsekukin tämän säälimättömän pilan esineeksi. Viimein loikoi Kjeld aivan yksin käytävällä, ja the policeman vaan seisoi vieressä, katsellen häntä.
— Te onnenlapsi, — sanoi poliisimies hymyillen suopeasti. —
Katsokaa, miten paljon rahoja on kylvetty tänne teidän ympärillenne.
Kjeld vilkasi taakseen ja huomasi vasta nyt, että kivilaatat olivat täynnä kuparirahoja. Ei hänelle kuitenkaan juolahtanut mieleen käydä niitä keräämään; hän vaan nousi äkisti, murskasi kantapäällään loput liitupalasesta ja purskahti äänekkääseen nauruun.
— Mikä teitä naurattaa? — kysyi hän, Kjeld otti häntä kiinni hartioista.
— Kun tämä on niin hassua kaikkityyni — sanoi hän, — niin kerrassaan hassua! — Koko elämäni on irvikuva; nyt on taiteestanikin tullut irvikuva. Ensiksi maalaan minä madonnia ja loppujen lopuksi piirtelen pilkkakuvia.
Hän pani takkinsa napit kiinni ylös asti; häntä näytti viluttavan.
Sitten hän kääntyi äkisti ja sanoi hyvää yötä.
— Malttakaa, huusi poliisimies, — te unohdatte rahat.
— Jääkööt huomiseksi! — huusi hän takaisinpäin ja katosi samassa hetkessä lähimmäisen kadun kolkan taakse.