Mutta kaikkein iloisin hän oli ja hiukan ylpeäkin, kun hän piteli sylissään lapsen lastaan, kiikutellen sitä käsivarsillaan ja tuhlaten sille kömpelöitä hyväilyjä ja hullunkurisia lempinimiä…
Näin hän unelmoi ja syventyi monasti niin näihin unelmiinsa, että oli aivan tuntevinaan pehmeät lapsen käsivarret kaulassaan ja pienen lämpöisen olennon puristautuvan vasten hänen rintaansa… Mutta sattuipa myös, että hän sitten äkkiä heräsi koviin vilunpuistutuksiin ja että yksinäisyyden tunne valtasi hänet kaksinkertaisella voimalla.
Ja silloin hän aina purskahti itkuun ja painoi päänsä pientä kirstua vasten, johon kaikki hänen unelmansa olivat kätketyt…
* * * * *
Kjeld oli saapunut Lontooseen aikaisin keväällä. Mutta sade ja lumi oli ainoastaan muutamana päivänä estänyt häntä työskentelemästä. Jos tuuli jonakin päivänä olikin vihakka, niin paistoi aurinko jo seuraavana lämpimästi kivilaatoille, uhmaten niitä, jotka sanovat Lontoon kaupunkia usvien pesäksi.
Vaan nyt oli syksy tullut. Päivät alkoivat olla lyhyitä ja illat pitkiä.
Myrskytuulet vinkuivat katujen kolkissa, ja sadevesi valui alas katoilta.
Kahden viikon ajan oli Kjeldin täytynyt istua kotona pienessä ullakkohuoneessaan. Kadut olivat likomärkiä, — mitäpä olisi hänellä hyötyä ulos menemisestä?
Ne viisi shillingiä, jotka olivat jääneet tähteeksi edellisten viikkojen ansioista, hän oli jo käyttänyt, ja kolmena päivänä oli hän jo nähnyt nälkää.
Kerjätä hän ei saattanut. Ei ollut hän milloinkaan ojentanut kättänsä, pyytääkseen penniäkään. Väsymättömästi hän oli työskennellyt, piirtänyt kuvan toisensa perästä ja ottanut vastaan rahat, mitkä hänelle niistä annettiin, niin luonnollisesti kuin olisivat olleet pääsymaksuja johonkin taulunäyttelyyn.