Lyhtyjen valossa Dam näki, kuinka tytön silmät hehkuivat innostusta. Hän suuteli tyttöä poskelle — se oli pehmoinen kuin untuva. Se muistutti persikaa joka kerta, kuin Dam sen näki.
— Yleisö taputtikin varsin paljon, — virkkoi hän ilmeisellä itsetyytyväisyydellä.
— Taputtiko? Sitä min'en huomannut. Minä olin koko ajan kiinni itse roolissa. Ja mikä puuttui, sen minä sepitin lisää.
— Niin, sepitellä sinä kyllä osaat, — virkkoi Dam hiukan harmissaan.
— Enkö saisi? — Ja Kaija katsahti häneen myhäillen.
— Kyllä niinkin… mutta on tuo kyky sittenkin hiukan vaarallista, — virkkoi hän, tietämättä itsekään, kuinka totta hän puhui. Ellei Kaija olisi sepitellyt lisää siihen, mitä Damilta puuttui, ei hän suinkaan olisi istunut tämän vieressä hänen kihlattuna morsiamenansa.
Vaunut pysähtyivät à Portan kohdalle, ja he astuivat sisään.
— On niin kovin ikävää, että äiti myötäänsä sairastelee: emme nytkään saata syödä illallista kotona, — virkkoi Kaija, ikäänkuin anteeksi pyydellen. — Minun mielestäni à Porta on varsin hauska paikka, — virkkoi toinen, mielihyvällä nähden lukuisain naisten ihastuksella katselevan häntä, heidän astuessaan ruokasalin poikki.
He saivat eri pöydän. Vastapäätä heitä istui muuan näyttelijätär. Hän nyökäytti tuttavallisesti päätään Pietari Damille. Kaija huomasi tuon, ja vastenmielinen tunne värähti hänessä.
— Tunnetko sinä häntä lähemmin? — kysyi hän Damilta.