Hän kääntyi ympärinsä.
— Meillekö kahden todellakin tämä satumaisen sievä koti, meidänkö kahden asua!… Emmeköhän me ole liian onnellisia, Frans? Luuletko todellakin tätä onnea pysyväksi? — Näin hän sanoi äkkiä, tuska äänessään, ja setä Frans tunsi, kuinka tuo hento ruumis vavahti hänen pidellessä sitä.
— Nyt sinun pitää olla iloinen vaan, — virkkoi hän. — Iloinen ja varma.
Kiireesti kuin auringon säde sävähti hymy Kaijan kasvoilla.
— Äiti parkaa! — virkkoi hän. — Hän ei saanut prinssiä koskaan. Mutta minulla on tässä prinssi ja valtakunta ja kaikki! Tämä on melkein liikaa minulle. Min'en ansaitse kaikkea tätä. Muistatko, kuinka minä, Hellen sairaana ollessa, uhrasin sinut hänen tähtensä?
Tuskallinen ilme elähti Frans sedän kasvoilla.
— Miksikäs siihen kajoat nyt? — sanoi hän. — Olethan luvannut olla enää milloinkaan ajattelematta sitä.
— Älä ole pahoillasi, — pyysi toinen. — Se tulee siitä vain, ett'en minä rohkene uskoa onneani. Tuntuu kuin se olisi liian suuri minulle. Pitäisi olla kokonainen elämä, sen mahtua siihen.
— Sittenpä onkin hyvä, ettäs olet nuori, ja että sulla on vielä vuosia edessäsi, — virkkoi setä Frans, kaataen viiniä laseihin. — Saanko sanoa vaimoani tervetulleeksi?
He kilistivät… suutelivat lasien ylitse toisiansa ja kilistivät jälleen ja astuivat käsikkäin koko asunnon halki. He koskettelivat kaikkea, he tutkistelivat kaikki. He istahtivat sohvaan, "nähdäkseen, kuinka pehmeä se on", ja he istuivat pöytään vastapäätä toisiansa, koettaakseen, "miltä tuntuu, kun on oma jalka pöydän alla". He olivat olevinaan vieraisilla toistensa luona ja sytyttivät useampia kynttilöitä. Heidän ajatuksensa kohtasivat toisiaan säihkyvin säväyksin… heidän sydämensä nauroivat… heidän silmänsä loistivat.