Mutta viimeksi he istuivat ihan ääneti arkkulavitsalla kaakeliuunin edessä, ja tämän illan kummallinen tunnelma valtasi heidät: sen syvä kaihomielisyys… sen hiljainen odotus… sen valtava, suuri kirkasloistoinen juhlallisuus!…
18.
Jos tahdot elossa
Olla osakas ain',
Niin surut ja ilot
Ota ehjinä vain…
Huhtikuun neljäs päivä tuli… Uhkuen tulvehti auringonpaiste sisään, kullaten Hellen puuhevosen ja näkyville paljastaen sen monen monet puutteet; se hiilui nurkkiin, missä tina-sotamiehet vahtia pitivät, se luisui leveänä, kirkkaana juovana mattoja myöten…
Kaijan matkapuku — se oli samalla oleva hänen morsiuspukunsa — oli saapunut ja sen mukana suuri orvokkivihko, raunioisen haituvilla harsotettu. Hänen ei tarvinnut arvailla, kenenkä se on lähettämä.
Hän puki päällensä tuon silkillä vuoratun, tummansinisen leningin, joka niin hellästi verhosi hänen solakan ruumiinsa muodot. Nyt hän oli parhaillaan kiinnittämässä kukkavihkoa rintaansa. Helle juoksenteli edestakasin, ja hehkumalla hehkui tyytyväisyys hänen kasvoillansa.
— Meill'on tänään häät! — riemuitsi hän. — Isä ja äiti ja Helle viettävät häitä tänään!
Poikanen oli tottunut olemaan mukana kaikessa, mikä koski noita kahta. Itsestäinen asia siis, ett'ei tässäkään tulla toimeen ilman häntä.
Setä Frans tuli hakemaan Kaijaa suljetuissa landoissa, ja itse kevät-aurinkokin himmeni sen loiston rinnalla, mikä hänen silmistään välkähteli. Suu ei ollut milloinkaan ollut niin lauseva eikä juonteet pielissä niin lienteät kuin tällä aamuhetkellä; otsa ei ollut milloinkaan ennen väikkynyt niin kirkkaana.
Ensin piti setä Fransin pysähtyä arkihuoneesen, ihmettelemään Hellen kiiltäviä kenkiä ja ankkurinappeja nutussa. Vihdoin hän pääsi irti ja meni Kaijan luo, joka seisoi solakkana ja hentona, kiinnittämässä orvokkivihkoa rintaansa.