Ja setä Frans otti kultasormuksen ja pani sen Kaijan sormeen. Ja myhäillen pani Kaija samallaisen hänen sormeensa. Mutta ensin hän nosti molemmat sormukset valoa kohti ja luki, mitä niitten sisäpuolella oli kaiverrettu: "Seitsemän vuotta Rakelin tähden."
Kirkkaasti sävähtäen heidän katseensa kohtasivat toisiaan… eihän ollut ensi kertaa heillä sama ajatus kummallakin.
Helle oli kovasti loukkautunut siitä, ett'ei hänelle annettu sormusta. Mutta setä Frans otti hänet syliinsä ja kantoi vaunuihin, ja siellä kohosi mielihyvä heti oikein monta astetta. Ja kun he kolmisin olivat nousseet rautatie-vaunun kupeaan, rupesi poikanen laulamaan täydellä äänellä.
He kiitivät vihannoivain ketojen poikki ja alastomain metsäin halki.
Kaikkialla paistoi kevät-aurinko, ja puissa silmukat puhkeilivat.
Karviaispensaat puutarhoissa olivat vehreissään, ja vuokot kutoivat
silkkikangastaan lakastuneitten lehtien välissä metsän pohjalla.
Krokus ja hyasintti heloitti kaikkialla, leivoset livertelivät, ja kottaraiset viheltelivät virsiään… Koko tuo lämmin, ihana kevät lausui heille tervetuliaisiansa.
— Katso! — puhui setä Frans. — Kaikki tuo on kuin riemukulkua sinun kunniaksesi! Ei mointa kevättä ennen ole milloinkaan ollut. Saatat olla tyytyväinen häämatkaasi, niin lyhyt kuin se onkaan.
Kaija istui avonaisen akkunan ääressä ja veti syvin hengähdyksin rintaansa kevään raikasta ilmaa.
— Kuinka herttaista! — sanoi hän, — että saamme olla täällä viisi päivää! Onneksi tänään onkin pääsiäislauantai; mistäpä sinä muutoin olisit lomaa saanut!
Toinen myhähti.
— Nyt on riemuvuosi, muista se, — virkkoi hän, — ja silloinhan kaikki käy parhailleen.