— Niin, riemuvuosi, — toisti Kaija verkalleen, — se on sattuva nimi. Emme toista sellaista koskaan näe.
— Eikös se juna pian vihellä? — tiedusti Helle, nenä ruudussa kiinni ja vilkkaasti tarkastellen ulos.
Samassa pisti konduktöri päänsä ikkunasta sisään ja julisti verkkaisella äänellä:
— Pysähtyy vasta Rödvigissä.
Astuessaan kymmenen minutin perästä ulos vaunusta ei voinut kumpikaan käsittää, mihinkä ne kolme tuntia olivat joutuneet.
Asemalla heitä odottivat umpinaiset vaunut. Niissä oli heidän määrä ajaa kirkolle.
— Pappi odottaa meitä puoli yksi, — sanoi setä Frans; — päivällisen olen tilannut kello kahdeksi.
Maantietä lähdettiin ajamaan kovaa vauhtia. Aurinko hyppi koko ajan heidän edellään, leivoset lauloivat heidän päänsä päällä, niinkuin olisi niillä olleet kokonaiset urut hennossa pienessä kaulassaan, ja varpuset ne myötäänsä sirkuttivat pitkin tien varsia.
Mutta pienten talojen ulkopuolella istui kottaraisia, räpytellen kiiltävän tummia siipiään, ja pellon vakoa myöten astui haikara edestakaisin, viisas pää pitkän kaulan varressa myötäänsä liikkeessä.
Pieni, valkoinen kirkko loisti häikäisevän kirkkaassa valossa. Vaunut pysähtyivät sen eteen. He astuivat kirkonkäytävää, Helle keskellänsä.