Virttä veisatessa Helle katsoa tuijotteli heihin, suu puoleksi avoinna ja kädet ristissä, ja heidän astuttuansa alttarin eteen, hän asettui heidän taakseen ja seurasi niin innokkaasti kaikkea, mikä tapahtui, että tietämättänsäkin kahdesti sanoi amen! Sitten hän sai istua heidän välissään, ja kirkosta hän astui kaula kenossa, pienillä käsillään lujasti pitäen kumpaakin kädestä kiinni.
Kirkolta ajettiin kotia Höistrupin rannalle, siihen taloon, jota setä
Frans vähillä varoillaan oli puolen vuotta koettanut koristella.
Hän tiesi, kuinka rakkaita kukkaset ovat Kaijalle. Krokuksia ja hyasintteja olivat akkunat täynnään, ja yhdessä nurkassa seisoi upea viuhkapalmu.
Makuuhuoneessa riippuivat siniset uutimet vuoteitten ympärillä, ja jalkopäässä seisoi Hellen pieni rautasänky.
Ikkunoihin oli pantu puhtaat kattunakartiinit, oven eteen oli ripoteltu hienoa, puhdasta rantahietaa. Kalastaja, talon isäntä, oli sitonut köynnöksen oven yläpuolelle; sen keskellä oli suurilla kirjaimilla: "terve tultua!"
Enemmän se oli hyvää tarkoittavaa kuin somaa, mutta ylenpalttisen iloisina ja kiitollisina kaikesta he puristivat kumpikin isännän kättä.
Ja sitten he astuivat tuohon pieneen taloon, joka oli oleva heidän ensimmäisen, sanomattoman onnensa todistajana.
He kävivät juhla-asuiseen, katettuun pöytään ja rupesivat aterioimaan, mutta tunnelma oli omituisen juhlallinen: ruoka ei ottanut maistuakseen. Helle se oikeastaan yksin antoi ruuille täyden arvon ja kunnian: hän söi sellaisella ruokahalulla, etteivät he mointa ennen olleet hänessä nähneetkään.
Kun paisti oli tuotu sisään, helisti setä Frans lasiansa.
Ensi kertaa elämässään hän nyt oli pitävä pöytäpuhetta, mutta eihän hän tällä kertaa mihin päässyt.