— Jaakob palveli seitsemän vuotta Rakelin tähden, — lausui hän. — Min'en ole palvellut sinun tähtesi kuin kolme, mutta ne ovat olleet niin pitkät kuin seitsemän muuta. — Minulla ei ole omaisuutta tarjota sinulle, ei kullankiiltoisia oloja… on vaan vuosikausia vanha uskollinen rakkauteni… se, että olen sinun hamaan kuolemaan… jopa kauaksi sen toisellekin puolen. — Mutta sinä! Sinä olet rikas kuin itse kevät. Sinulla on niin paljo annettavaa nuoresta, iloisesta yltäkylläisyydestäsi; sinulla on se, että tahdot olla omani, ja sinulla on Helle…
Helle, kuultuaan nimeänsä mainittavan, kavahti heti pystyyn ja yritti kilistämään lasillaan, jonka pohjalla oli hiukan viiniä, mutta läikäytti senkin vähän pöytäliinalle. Siitä hän ei kumminkaan ollut millänsäkään.
— Hellellä on häät ja! — sanoi hän, voitonvarma riemu äänessään.
— Niin onkin. Tules, niin kilistetään! Ja vallattomassa ilossa sitä kilisteltiin.
— Metsän pienen karhunpojan malja! — sanoi setä Frans ja joi kerran.
— Sadun pienimmän prinssin malja! — liitti hän ja joi kerran vielä.
— Ja kaikkein somimman, pienen, mustan, vallattoman kikkarapään malja! — puuttui Kaija puheesen ja kilisti.
— Ja pienen kerubin malja paratiisin ovella! — virkkoi setä Frans.
Mutta silloin hän katsoi niin lämpimästi Kaijaan, että Hellenkin pienessä sydämessä alkoi tuntua hiukan mustasukkaisuutta.
Kaijan lasi oli koholla; hänen katseensa olivat hellittämättä kiinni
Frans sedän katseessa.