— Me naiset luulemme välisti, että meillä on jotain annettavaa, — virkkoi hän, — mutta pohjimmalta katsoen, me otamme kaikki siltä, jota rakastamme…
* * * * *
Kun Helle oli jo nukkunut vuoteesensa… kun aurinko oli mennyt mailleen… kun kirkonkellot kumahtelivat kaukaa, silloin nuo kaksi menivät yhdessä Höistrupin lehtoon.
Niin pehmeätä oli metsän sammal heidän jalkainsa alla, ja niin keveästi he astuivat, ikäänkuin peljäten polkevansa elämää, jota kaikkialla huokui. Valkovuokot ja sinivuokot pistivät päätään näkyviin vehreistä mättäistä. Setä Frans poimi niitä muutamia ja kiinnitti ne hänen rintaansa, hänen lämpimään, aaltoilevaan rintaansa, joka suojaansa otti kukan kylmät varret.
— Keväimen huomenlahjaa nuo! — sanoi setä Frans leikillään.
Ja laskeneen auringon viimeinen rusko valoi tulipunaansa meren tyynelle pinnalle… vihanta korsi ja tuore multa levitti tuoksuaan… kottaraiset viheltelivät hyvääyötä, rastaat vastasivat siihen pitkillä, pehmeillä sävelillä syvältä metsän sylistä.
— Laula sinäkin! — puhui setä Frans. — Sinun ääntäsi vain on vailla tämä keväinen kuoro.
Ja Kaija lauloi, lauloi melkein huiman iloisesti:
Hy-it! sanoi kottara
Katon harjalla laulellen
Pitkin kesää:
Nuorikot tuolla
Laittavat lämmintä pesää.
"Elon tragediaa tuo!"
Niin huuhkaja huus.
"Eipäs!" sanoi virkut sirkut,
"Elon komedia uus!"