Kyllä! Nuo yhtyi
Vain erotaksensa…
Saas nähdä, kuin käykään
Heidän toiveittensa.
Käs kädessä niin
He istuivat.
Poski poskessa kiinn'
He valitsivat
Nyt vapain mielin
Ja riemukielin:
Niin kaksois-onnetkin
Kuin kaksois-murheetkin.
Jos tahdot elossa
Olla osakas ain',
Niin surut ja ilot
Ota ehjinä vain!
Kaikki kuin loistaa
Maan tämän pinnalla,
On varjoa vainen
Heidän onnensa rinnalla!
Ja päivät umpeen
Ne lauleli vielä…
Hy-it! sanoi kottara
Katonharjalla siellä.
— Kummallista! — virkkoi Kaija, heidän vihdoinkin seisoessaan asuntonsa ovella, juuri astumaisillaan sisään. — Minusta tuntuu kuin en olisi koskaan ennen ollut morsianna. Ja enhän oikeastaan ollutkaan… sillä silloin nainen vasta morsian on, kun seisoo vastapäätä sitä miestä, jota rakastaa…
Setä Frans ei vastannut. Hän nosti vaan morsiamensa käsivarsilleen, keveästi niinkuin tämä olisi ollut pikkuinen koulutyttö vain, ja hänen silmänsä hakivat hänen katsettaan.
— Katso! — puhuivat nuo silmät. — Tässä minun valtakuntani! — Ja hän vihelteli… hiljaa kuin kottarainen, joka mielitiettyänsä maanittelee… kutsuen kuin rastas, joka pesäänsä laittaa…
Ja varovasti hän kantoi sisään morsiamensa… tuo Jaakob, joka oli palvellut seitsemän vuotta Rakelin tähden.
* * * * *