Kun setä Frans seuraavana aamuna herätessään näki Kaijan seisovan akkunan ääressä, sininen aamumekko yllään kammaten pitkää kullanruskeata tukkaansa, "Maria Stuartin tukkaa", joksi setä Frans sitä leikillään aina sanoi, — ja kun Kaija kääntyi häneen, posket lämpöisinä, punaisina, veitikkamainen ilme loistavissa silmissään, silloin hänen oli vaikea uskoa, että kaikki tämä on täyttä totta.
Hän kohosi kyynäspäänsä varaan ja hengitti syvään, myötäänsä seuraten häntä silmillään.
— Iloista juhlaa! — toivotti Kaija.
— Iloista juhlaa! — vastasi setä Frans, vaieten jälleen.
— Sano jotain! — virkkoi Kaija, kiertäen paksua tukkaansa sormensa ympärille.
— En voi.
— Miks'et?
— Olen niin onnellinen.
— Vai niin!
Kaija juoksi hänen luokseen, kävi polvillensa vuoteen ääreen ja kietoi kädet hänen kaulaansa, ja setä Frans puristi häntä lujasti rintaansa vasten. Päästettyään hänet, hän asetti hänen päänsä pielukselle viereensä… Kaijan tukka yhtyi ohimoilla hänen hivuksiinsa… Ja siinä he katsoivat toisiinsa niin syvään, kuin olisivat tahtoneet imeä itseensä toisensa sisimmän olemuksen, ja heidän huulensa yhtyivät pitkään, palavaan suudelmaan.