Jos ken vieras olisi heidät nähnyt tällä hetkellä, olisi hän hämmästynyt tuota yhdennäköisyyttä heidän kasvoissaan. Samallaista yhdennäköisyyttä tapaa välisti vanhoissa pariskunnissa, joissa aviopuolet ovat yhdessä eläneet pitkän, onnellisen elämän… ja yksi on heillä ajatus, ja yksi on heillä myhäilykin.
— En tiedä itsekään, miten tätä selittää, — virkkoi setä Frans, — mutta tuntuu kuin onni salpaisi minulta henkeä. Se panee minussa jok'ainoan hermosäikeen värähtelemään ilosta ja jok'ainoan veripisaran suonissani laulamaan… mutta minusta tuntuu kuin täytyisi sen imeä minusta sydänveret, saadakseen sijaa.
Kaijan silmässä välähti. Hän aikoi sanoa jotain, mutta samassa heräsi Helle, nousten istualleen vuoteessaan ja hiejoen silmiään. Hänen mielestänsä se oli niin hassua, että setä Frans makaa täällä.
— Helle tulee sinne! — puhui poika ja alkoi kiivetä laidan yli isoon vuoteesen. Mutta tiellä hänet sieppasi Kaija selkäänsä ja läksi hyppimään ympäri huonetta, kunnes hengästyneenä laski hänet vuoteen jalkopäähän. Siitä kiipesi poikanen Frans sedän jalkain ja rinnan yli, kunnes pääsi pielukselle. Siihen hän istui ja alkoi pöyhötellä Frans sedän tukkaa.
— Vai sinä siellä, vekkulimatti!
— Tuoll'on kottaraisia, Helle!
Kaija oli vetänyt uutimet syrjään ja näytti kahta mustaa kottaraista, jotka istuivat vanhassa, ontossa omenapuussa, laulaen täyttä ääntä.
— Joudu nyt pukemaan, niin pääset niitten luokse ulos!
Helle hyppäsi heti sängystä ja nousi tuolille akkunan ääreen. Hän painoi nenänsä ihan litteäksi ruutuun, paremmin nähdäkseen… ja iloisesti leikkiä laskien Kaija puki poikaansa, kyyhkysten kuherrellessa ulkona ja kottaraisten katsellessa heitä kirkkailla, suurilla silmillään.
Puolen tunnin kuluttua he astuivat kolmisin ulos, nuo kolme iloista ihmistä, joihin aurinko melkein kadehtien paistoi.