Kostea, lempeä ilma leyhähti heitä vastaan. Yöllä oli hiukan satanut, ja he luulivat oikein näkevänsä, kuinka ruoho talon ympärillä oli yön aikana käynyt vihannaksi.
Kolme kalastajaa tuli rannalta, korit seljässä. He pysähtyivät väkisinkin ja nostivat käden silmilleen, niinkuin aina tehdään, kun aurinko häikäisee.
— Saanee sitä kai toivottaa onnea kans! — sanoivat kalamiehet, ojentaen kolmea parkittua kättä, joita vastaukseksi lujasti puristettiin.
Yksi heistä nosti Hellen ylös:
— No kappas vaan, mitenkä pitkäksi tämä pikku herra on venynyt siitä kuin viimeksi nähtiin! — virkkoi hän.
— Niin, — liitti toinen ihastellen ja muuttaen mälliä toiseen poskipieleen, — ja rouva se on niin nätti, kuin olis vast'ikään päässyt rippikoulusta.
— Jaa-a! — virkkoi kolmas, vilkaisten setä Fransiin. — Sopii maar tuon herran tuossa iloinen ollakin. Ei kummakaan, jos hiukan henkeä salpaa.
Mies oli huomannut Frans sedän hengittävän lyhyeen.
— Niin no, onnea vaan ja lykkyä! — puhelivat miehet, jäähyväisiä sanoessaan.
Jonkun matkan päässä yksi heistä kääntyi ympärinsä ja katsahti tuohon pieneen taloon, joka välkkyi auringon paisteessa.